Kotiinpaluu, jotenkin

Siinä on jotain karmivalla tavalla hienoa huomata herran vuonna 2019 että edellinen kirjoitus on vuodelta 2016 (ja siinä mainitaan taikasana “vuosittainen”), ja blogin etusivulla on tekstejä vuodelta 2014. Jotain samaa kuin siinä että avaa mummon ennen sotaa tekemät maustekurkut jotka ovat pudonneet ja unohtuneet maakellarin hyllyn taakse.

Jotain tuttua on myös siinä että viimeisen kymmenen vuoden ajan kaikki postaukset ovat alkaneet samalla teemalla; ohhoh, onpas aikaa mennyt, sori-not-sori, mutta pitäisköhän taas. En usko olevani taudin kanssa yksin.

Aamulla, ruuhkattomalla kehätiellä – koska kyllähän heinäkuussa voi autolla töihin ajaa, kesällähän autot eivät saastuta – hiipi jostain syystä mieleen ajatus anomuumista työelämäkirjoittamisesta. Että jos jäsentelisi työminänsä maailmankuvaa tekstin keinoin, koska tuntuu että se maailmankuva on jatkuvasti mutkalla, epätäydellinen ja jotenkin uhattu. Nostalgisesti kaipaa niitä aikoja 90-luvun lopulta kun oli vielä ihan juniori, joku muu teki päätökset ja asiat etenivät johdonmukaisesti kun keskinkertaisen dekkarin juoni. Oikeastihan niitä ei kaipaa, ihan kauheaa paskaa oli aateekoo silloinkin, mutta ajatus siitä että maailma oli jotenkin järjestäytyneempi paikka, houkuttaa.

Koska luulen että alitajuisesti mieli kaipaa juuri järjestäytymistä, illuusiota siitä että asiat ovat ennakoitavissa ja hallittavissa, ja että yllätykset ovat pääsääntöisesti viattomia ja positiivisia. Vähän niin kuin työelämässä kaipaa nykyään illuusiota siitä että joku on kontrollissa, joku tietää enemmän ja paremmin, jollain on selkeä ajatus määränpäästä ja vastuu ohjata laivaa.

Ajatus on sillä tavalla huvittava että näin aikuisena sitä jotenkin vasta ymmärtää millainen epäkeskoinen tuuripajatso ihmis- ja yhteiskunta oikeasti on. Että tämä kudelma koostuu tuhansista ja taas tuhansista interaktioista, joita liimaa yhteen vain jonkinlainen hyvin hatara sopimus ja yhteinen kokemus siitä miten maailma toimii ja miten asioita ei rikota. Tunne siitä että sopimus on koko ajan heikommalla ja heikommalla pohjalla lienee sitten jonkinlainen sukupolvikokemus, joka toistuu, no, sukupolvelta toiselle. Jotain, jota värittää kaipuu siihen menneeseen, jossa itse oli vastuuton ja joku toinen vastuullinen, kuvitelma – todellinen tai ei – siitä miten maailma muuttuu jatkuvasti ja yleensä huonompaan suuntaan, ja jonkinlainen sisäsyntyinen halu vain pysähtyä hetkeksi ja yrittää ottaa kaikki haltuun.

Oma illuusioni on se että tätä haltuunottamista tai edes ymmärtämistä on vuosia sitten auttanut se että pysähtyy hetkeksi kirjoittamaan tapahtumat ja ajatukset alas, prosessoi niitä edes sillä pinnallisella tavalla kuin mitä näistäkin teksteistä on vuosien varrella ollut luettavissa.

Ja loppupäivän koetan keksiä tähän jotain fiksumpaa lopetusta kuin että “ehkä tämäkin sitten lopulta on vain haikailua siihen menneeseen, parempaan aikaan”. Enkä sitten lopulta ikinä paina tuo publs…

Posted in Ihmelapsen viimeiset hetket | Tagged , | Leave a comment

Juurihoitoa sosiaalisen median kanavissa

Ei vuotta ilman postausta, eikä postausta ilman metaa. Tarkemmin, ilman jo viimeisen kahdeksan vuoden ajan käytyä päänsisäistä keskustelua sosiaalisen median minä-kuvan valjastamisesta työkäyttöön.

TL;DR – Mikään ei oikeastaan ole muuttunut, meta meta meta.

Mutta huomaan suhtautuvani varovaisesti myönteisemmin interwepin käyttöön osana ammatillisen minän markkinointiprojektia, ja välillisesti työnajantajan pyytettömän viestin levittämiseen. Tarkeampia syitä on vaikea eritellä, mutta yritän silti.

Maailma on muuttunut ja on pakko tunnistaa raja yksityisen (ts. mitä minä yksityishenkilönä kommunikoin verkon välityksellä) ja ammatillisen (ts. millaisena haluan tulla ihan leipätyömielessä tulla huomatuksi, ja näin ollen kommunikoin) välillä. Näiden viimeisen noin kahdenkymmenen vuoden ajan raja on omalta osaltani ollut hyvin selvä: olen rajannut ammatillisen kommunikoinnin sitä varten tehtyihin palveluihin (Linkedin) ja ympäristöihin joita käytä ensi sijassa työntekijänä (firman intra ja siihen rinnastettavat). Ei nyt ehkä ihan täysin tyylipuhtaasti näin, mutta kuitenkin sen verran säntillisesti että alan tuntea oloni dinosaurukseksi.

Raadollisemmin sanottuna, jos tällä (IT-) alalla haluaa tänä päivänä näkyä työmarkkinoilla – enkä nyt tarkoita yksinomaan rekrytointimielessä – on pakko tuoda itseään esille. Yksityisen ja työelämän täydellinen erottaminen saa jälkimmäisen näyttämään melkoiselta peräkammaritouhulta ja persoonan vaikuttamaan melkoisen yksioikoiselta koodiapinalta. Ja kun reflektoi hetken sitä mikä ja kuka nykyään on, ja mikä vuosien varrella on persoona muokannut, niin on jotenkin vaikea sulkea omaa verkkopreesensiään pois saavutuksista.

Yksityisen ja työminän osittaisestakin yhdistämisestä seuraa kuitenkin väistämättä oman ja työnantajan verkkopreesensin yhdistäminen edes jollain tasolla, mikä avaa aivan uuden matopurkin. Olen viettänyt nykyisen työnantajan palveluksessa viimeiset kahdeksan vuotta (ja vähän laajemmin katsoen melkein neljätoista, kun vaihdoin viimeeksi duunia saman konsernin yksiköstä toiseen), enkä ole koskaan kokenut tarvetta huudella tästä suhteesta verkkoon. Etupäässä siksi että julkisen sektorin IT-projekteista ei kauheasti huudella verkkoon (tulevat muuten molemmat mustat helikopterit Utista toimiston ikkunan taakse), toisaalta siksi että huudeltavaa ei täällä konservatiivisessa IT-siivessa kauheasti ole, ja kolmanneksi koska en ole kokenut niin suurta sielunyhteyttä emokonserniin että olisin halunnut sen ilosanomaa juurikaan jakaa.

Olettaisin että nämä kaikki kolme asiaa ammatillisessa avoliitossani tulevat lähivuosina muuttumaan (ja alan jopa hitaasti lämpeämään kolmannelle kohdalle, ainakin heti kun lämmittää suhdetta esim. kuukausittaisella rahallisella avustuksella). En tosin usko että olisin moista sielunyhteyttä tuntenut muihinkaan työnantajiin, että tämä nykyinen oma olisi sillä tavalla juurikaan muita heikompi.

Oman ja välillisesti työnantajan markkinointiviestinnän hiipiminen varoittamatta omaan viestintään olisi kuitenkin vähän sama kuin yrittäisi myydä kavereille parhaimmalla pyramidihuijauksella tuotettua halpaa shampoota, joten jonkinlainen rajanveto on pakko tehdä. Omalla kohdallani se on seuraava: Facebook on privaatti, Linkedin on julkinen työprofiili, ja Twitter – olettaen että opin käyttämään sitä – on molempia, mutta koska se on luonteeltaan julkinen, niin katson sen lähtökohtaisesti vapaaksi riistaksi. Sikäli kun innostun joskus kirjoittamaan blogiin, se on lähtökohtaisesti henkilökohtaisempi kuin Twitter.

Samaan hengenvetoon on tietysti sanottava että kaikkihan nämä ovat veteen piirrettyjä viivoja; kyse on ehkä enemmän kohdeyleisöstä kuin varsinaisesta ulosannista. En koe halua tai tarvetta olla työnantajan ilosanomaa uudelleenlinkittävä robotti (jollaiseksi toki väistämättä tulee jos esim. erehtyy tykkäämään työnantajan profiilista eri kanavissa), lähinnä haen itseltäni oikeutusta poiketa välillä ammattillista kehitystä sivuaviin juttuihin, mikä saattaa altistaa viattomat sivustakatsojat muullekin kuin omalle rakkaudella tuotetulle sisällölle.

Tähän liittyen ja sivuten pitäisi varmaan pohtia ainakin seuraavia asioita: miten helvetin vaikeasti ihminen voi kirjoittaa parin vuoden tauon jälkeen, twitterin 140 merkkiä riittävät vain päälauseisiin, onpa kiva taas kirjoittaa jotain, olipas kauhean yksiulotteinen käsittely, puhutaan myös opiskelun tuottamasta itseluottamuksen kasvusta (for realz), yksilö markkinatalouden ja henkilöbrändien alttareilla, pitäisköhän perustaa uusi blogi, täällä on seittejä ja kaikkea, kukaan vuoden 2005 jälkeen verkossa aktivoitunut ei taatusti tajua tästä sanaakaan.

Posted in Ihmelapsen viimeiset hetket | Tagged , , | Leave a comment

Onnea täysi-ikäiselle

Tässä kuussa tulee kuluneeksi kahdeksantoista vuotta siitä kun katson aloittaneeni blogien (os. verkkopäiväkirja) kirjoittamisen. Jonkinlainen lyhyt retrospektiivi lienee siis paikallaan.

Vaikka tämän nykyisen reinkarnaation muisti ulottuu vain kesäkuulle 2005, aloitin alunperin verkkopäiväkirjan pitämisen marraskuussa 1997(joidenkin lähteiden mukaan vasta 1998, mutta hei, kun glooriaa on tarjolla, niin kerätään se), täynnä jälkipuberteettista nuoren miehen tuskaa ja uhoa. Olinhan kuitenkin vasta kahdenkymmenenkolmen. Tuohon aikaan kotisivut olivat enimmäkseen staattista html:ää ja ylläpidin niitä tekstieditorilla, ja siirsin palvelimelle – silloinen Data Link Connections, josta myöhemmin tuli Saunlahti – FTP:llä. Tuohon aikaan verkkopäiväkirjaa pitivät jo ainakin Agrippa ja Birdy (kvg). Joskus alkuvuonna 2000 perustin englanninkielisen sisarblogin Bloggeriin ja siirsin suomenkielisen version pyörimään työnantajan tarjoamaan koneeseen (bauksiitti.akumiitti.fi).

Jälkimmäisessä siirrossa tuli myös ensimmäistä kertaa automatisoitua blogin ylläpitoa, kun tein eräänkin Njet.net -yhteisön taustahenkilöiden tekemällä skriptikielellä kaikenlaista kokeilua palvelimelle. Sittemmin Javan JSP tuli ja söi maailmanvalloituspotentiaalin siltä ratkaisulta. Työpaikan vaihdon yhteydessä blogi siirtyi kaverin (moi Säfy!) palvelimelle osoitteeseen merten.kompleksi.com, ensin Nucleus CMS:n päälle, ja myöhemmin WordPressiin. WordPressin sai jo kivasti siirrettyä palvelimelta toiselle, joten Kompleksista blogi päätyi nykyiseen kotiinsa Kapsin palvelimille. Tämän ohella on sitten ollut kaikenlaista sivuprojektia, mainitun englanninkielisen preesenssin lisäksi ainakin roolipeliblogi, kirjallinen sivuharrastus, ainakin yksi ryhmäblogi ja muutama joista en muista edes vähää alusta. Muutamalle mainituista annoin joskus alkusyksystä saattohoidon, ja vedin piuhat pois WordPress-saiteista.

Rakkaalla lapsella on ollut vuosien saatossa monta nimeä, ja jossain vaiheessa vaihdoin niitä useammin kuin alusvaatteita. “Ihmelapsen viimeiset hetket” (nyökkäys Kauko Röyhkän suuntaan) lienee se pitkä-ikäisin ja oli minulla pitkään käytössä Nucleuksen kanssa. Alunperin nimi taisi olla jykevästi “Puhetta” ja/tai “Henkilökohtaista”, sitten tuli “Hetkellinen mielenhäiriö”, “Ojasta noustaan” (terveisiä vaan Lapinlahden Linnuille), “Yhden kakkupalan mies” (Radiopuhelimet) ja “Hiljaisten seiväshyppääjien kerho” (Viikate, mutta alunperin kirjallinen referenssi). On niitä varmaan muitakin ollut.

Blogin kirjoittamisen aikana olen tullut kahdesti isäksi, mennyt naimisiin, eronnut, palannut (samoihin) naimisiin, aloittanut ja lopettanut harrastuksia, ja ennen kaikkea laajentanut kaveripiiriä ihmisiin, joihin en välttämättä olisi muuten koskaan tutustunut. Ennen kaikkea blogiin kirjoittaminen – vaikka se on miten viime vuosina hiipunut – on vaikuttanut pysyvästi siihen miten jäsennän maailmaa ja ajatuksiani, ja miten jälkimmäisiä esitän. Se on hyvin suurelta osin tehnyt minusta sen mitä olen tänään, hyvässä ja pahassa.

Niiden asioihin joukossa, joita haluaisin vielä tehdä, paluu säännölliseen blogikirjoittamiseen roikkuu vahvasti kärkikymmenikössä.

Posted in Ihmelapsen viimeiset hetket | Tagged , | 2 Comments

Apple Music

Apple julkaisi eilen uuden Music palvelunsa ja kieltämättä julkaisua edeltänyt hype veti minuakin puoleensa. Olen käyttänyt Spotifyn maksullista preminiunm-palvelua siitä lähtien kun sitä Iphonen kautta kuunnellessa vaadittiin, ja vaikka käyttö nykyään on satunnaista, on se silti säännöllistä. Perheessä on kaksi muutakin Spotifyn tiliä, ja yllättäen perheen teini on varsinainen voimakäyttäjä. Tämä on kuitenkin tarkoittanut noin 30 euron kuukausikuluja ja Apple Musicin tarjous jopa kuuden perheenjäsenen yhteistilauksesta viidentoista euron kuukausihintaan houkuttelee. Toki on samaan hengenvetoon sanottava että myös Spotify tarjoaa perheenjäsenille 50%:n alennuksen kuukausimaksusta – tämä pitäisi varmaan ottaa käyttöön, mutta pitäisi jaksaa sumplia kaikkien kolmen tilin laskutukset, kun ainakin osa niistä menee operaattorin kautta.

En nyt varsinaisesti pysty kirjoittamaan mitään syväluotaavaa analyysiä Apple Musicista, mutta ensimmäiset käyttökokemukset siitä yhden illan ja aamun työmatkan ajalta jättävät vähän ristiriitaisen olon.

Musicin katalogi tuntuisi kattavan suunnillen samat artistit ja levyt kuin Spotifyn, ainakin omassa musiikkikuplassani. Todennäköisesti julkaisijat tunkevat samat sisällöt kaikkiin sopimuksiinsa, mikä käy ainakin minulle. Ameriikanenglannin tarjonta on valtaisia, mutta kotimaistakin löytyy hyvin valtavirran ulkopuolelta. Apple on selvästi panostanut musiikkisuosituksiin ja sovelluksen Sinulle -välilehti käytännössä muokkautuu seurattavien ja tykättyjen artistien mukaan. Apple on toimittanut varmaan kaikista ns. isoista nimistä jonkinlaisen essentials -soittolistan, mikä on toisaalta kivaa ja toisaalta kokee pienen inflaation heti alkuunsa.

Kuratoitua tarjontaa on muutenkin paljon; jokaiselle tyylilajille löytyy oma sivunsa jossa esitellään uusinta musiikkia ja valikoitua sisältöä. Lisäksi on valmiita soittolistoja eri aktiviteetteihin (joita on pari hassua) ja parin ulkopuolisen palvelun kuten Pitchforkin ja Shazamin tuottamia. Kyllähän näihin hetken tutustuu, mutta tarjonta ei varsinaisesti erotu Spotifyn vastaavasta. Ymmärtääkseni ruotsalainen kilpailija on palkannut riveihinsä jonkun suomalaisen musiikkitoimittajan tekemään kuratointia, joten naapurimaa johtaa ainakin tällä saralla sisällön esille tuomisessa.

Applen Beats1 -radiokanava on periaatteessa kiva idea, varsinkin lupaus siitä että radioäänet valitsevat itse mitä soittavat. Rokkipoliisi ei tykkää kun juontajat puhuvat kappaleiden päälle, eivätkä tekopirteät ja -innostuneet juonnot muutenkaan oikein kolahda umpimieliselle suomalaiselle, mutta onhan siinä jotain siistiä että kanava on 24h livenä ja juontajat tulevat mukaan eri puolilta maailmaa. Uuden musiikin kuuntelu tekisi muutenkin hyvää tällaiselle fakkiintuneelle rokkiurpolle.

Sisällön puolesta Music on heti julkaisun jälkeen siis melko hyvässä kuosissa ja eittämättä Applen massiivisella panostuksella tämä puoli tulee vain paranemaan. Kolikon kääntöpuolena taistelu eksklusiivisuudesta varmaan jatkuu än yy tee nyt.

Se, missä Music huitoo epätoivoisesti metsän ja välttävän suorituksen välillä on sovelluksen käytettävyys. Todennäköisesti ongelmien taustalla on osittain integraatio Itunesiin, osittain se että olen tottunut käyttämään Spotifytä, ja osittain se että Apple kuvittelee taas tietävänsä miten musiikkia halutaan kuunnella.

Ainakin itselleni Spotifyn käyttö perustuu lähes täysin omiin soittolistoihin, ja soittolistojen kokoamisen Music on tehnyt erinomaisen hankalaksi. Ne ovat käytännössä samoja listoja Itunesin (tai mikä nyt on korrekti termi musiikille joka aiemmin on joko itse ladattu laitteeseen tai ostettu Itunes Storesta) ja löytyvät Musicin Oma Musiikki -välilehdeltä. Jotta Musicista löydettyjä kappaleita voisi lisätä soittolistoille, pitää ottaa käyttöön ICloud-tallennus, joko niin että se ylikirjoittaa lokaalin musiikin, tai yhdistämällä lokaalit kappaleet ja soittolistat Musicin vastaaviin. Käytännössä siis laitteella ollut musiikki viedään pilveen ja Musicista löydetty survotaan samaan paikkaan. Teknisesti tämä tuntuu järkevältä, mutta ensimmäiseksi tulee mieleen että Apple haluaa myydä käyttäjille lisää ICloudin tallennustilaa, kun se ilmainen viisi gigaa ei nyt riitä edes kuvien tallentamiseen.

Ensimmäisenä päivänä ICloudin käyttöönotto takkusi muutenkin, todennäköisesti koska Applen serverit huusivat hoosiannaa käyttäjien yhdistellessä kirjastojaan. Puolen vuorokauden jälkeen kirjastojen yhdistäminen onnistui jo ihan hyvin. Eittämättä käyttäjäryntäyksen oireita on ollut muitakin.

Muutenkin Musicissa on jotenkin jakomielitautinen suhtautuminen palveluna kuunneltavaan musiikin ja oman musiikin välillä. Esimerkiksi kuuntelussa olevan kappaleen voi lisätä sekä soittolistaan että omaan musiikkiin. Soittolistalle lisääminen näyttäisi kuitenkin lisäävän kappaleen myös omaan musiikkiin. Viekö soittolistojen teko siis tilaa ICloudista? En tiedä, ehkä, enkä oikein jaksaisi selvittää. Joka tapauksessa Music on tarpeettoman monimutkainen konsepti verrattuna Spotifyihin, joka on ensi sijassa musiikintoistopalvelu ja lokaali sekä ostettava musiikki ovat enemmänkin huomaamattommia lisäpalveluita. Tässä mielessä Music on ihan kauheaa paskaa yhtiöltä, jonka tuotteiden Pitäisi Vain Toimia ™.

Muitakin kummallisuuksia löytyy, kuten nyt esimerkiksi se että jakaessa kappaleen sosiaaliseen mediaan Music ystävällisesti tekee linkin Itunes-kauppaan. Applen laitteilla avattaessa linkki eittämättä toimii kuten halutaan, mutta Wintööt-koneella kappalelinkki vie Itunes Storen webbisivulle. Että jos haluat jakaa kivan kappaleen kavereittesi kanssa, niin ensi sijassa Apple haluaa myydä sen kappaleen kavereille. Soittolista-linkki haluaa avata koneella Itunes-ohjelman, jonka eilen illalla haettu Wintööt-versio oli onnellisen tietämätön koko Musicista.

En ole ehtinyt katsomaan onko Musicissa Spotifyn luksus-toimintoja kuten nyt vaikka kollaboratiivisia soittolistoja, joiden ympärillä on vietetty useampikin virtuaalinen musiikkitapaaminen (jotka ovat mm. parasta). En ainakaan löytänyt mitään tällaista toimintoa.

Pitää tietty antaa päivän vanhalle palvelulle aikaa päivittyä ja saada uusia ominaisuuksia, mutta tällä hetkellä Spotify vie konseptissa ja käyttömukavuudessa Musicia noin 6-0. On vaikea nähdä että Apple pystyisi kuromaan tätä eroa umpeen kolmen kuukauden kokeilujakson aikana. Toki ennen lopullisen tuomion julistamista täytyy laittaa perheen anglosaksisen popmusiikin suurkuluttaja testikäyttämään Musicia – veikkaan että radiokanavalla ja kuratoiduilla listoilla on teinille paljon enemmän annettavaa kuin minulle.

Aijoo, se Connect. Sisäänleivottu instagram artisteille. Huoh. Se että Musicista näkee myös artistien musiikkivideoita on huomattavasti käytännöllisempi ominaisuus.

Posted in Ihmelapsen viimeiset hetket | Tagged , , , | 1 Comment

Sosiaalisen median dinosauria

Päivitystä klassikkoon Miksei Mauno kirjoita?.

Törmäsin taas korporaation intranetin syövereissä sosiaalisen median koulutukseen. Sen keskeinen sanoma meni lyhykäisyydessään näin:

1) luo tili
2) ala seuraamaan jengiä, mukaan lukien työnantajaasi
3) tiiraile mitä tapahtuu
4) ala tykkäilemään, kommentoimaan ja jakamaan juttuja
5) ala kirjoittamaan ihan ite

Jossain toisella kalvolla oli sivulauseessa mainittu että mieti kato oma sosiaalisen median strategiasi, että mikä kanava itsellesi ja mikä työasioille. Minusta tämä on hyvä ohje, mutta kuinka moni jaksaa ylläpitää eri kanavia siviili- ja työminälle? Itselläni jako menee suunnilleen niin että LinkedIn on työminälle – mutta lähinnä työntekijäminälle, sille ahneelle paskiaiselle jolle kannattaa tarjota ylipalkattuja helppoja hommia – ja kaikki muut kanavat ovat henkilökohtaisia. Satunnainen kommentointi firman intraan nyt on aika itsestään selvästi työminän alla, mutta siinä se suunnilleen onkin. En koe että tilanne on varsinaisesti muuttunut kuluneessa kuudessa vuodessa. Eiväthän, lopulta, kommunikaatiotavatkaan ole perustoiltaan muuttuneet viimeisen kuuden vuoden aikana juuri muuten kuin että pikaviestimet ovat nousseet pinnalle ja henkilökohtaiset blogit ovat kokeneet taantuman.

Mutta samalla funtsin että alkaako tässä olla mukana enemmän kuin vähän dinosaurusharhaa. Kuinka paljon meitä, joilla on ollut oma – omalla nimellä tai pseudonyyminä – verkkopreesens ennen kuin sosiaalinen media niin kuin yrityksen sen ymmärtävät oli vielä edes pilke silmäkulmassa? Että kantsiiko tapella tutkainta vastaan. Jos 95% kanssaduunareista (tai rehellisemmin, 95% niistä jotka viestivät aktiivisesti verkossa) ei näe mitään ongelmaa siinä että heille verkkopreesensillä ja työpreesensillä ei ole eroa, vika saattaa olla minussa.

Missä kohden tullaan siihen että saa ihan oikeasti vääntää rautalankaa kehityskeskosteluissa – että miksi ei julista korporaation ilosanomaa verkossa, tykkää sen profiilista eri palveluissa ja rummuta mainosmateriaalia eteenpäin? Arvaan ettei se hetki ole kauhean kaukana.

Mutta kun en perkele halua.

Posted in Ihmelapsen viimeiset hetket | Tagged , , | 3 Comments

Känniblogista, iltaa

Siinä on jotain oireellista kun ei muka ehdi kirjoittamaan mitään ennen kuin iltana jolloin hoippuu kotiin sen tuhannen päreissä. Toisaalta, kun tässä helmikuun alussa meinasin jotain kirjoittaa, huomasin kirjoittavani suhteestani pitkiin kalsareihin.

Joskus pitkäkin hiljaisuus on oikeutettua, ja se koomisista alustuksista.

Minulla oli nuorempana ja aktiivisempana kirjoittajana pahana tapana kirjoittaa näitä känniblogeja. Käytännössähän ne olivat vähän hienostuneempi tapa olla kolmekymppisenä samalla tavalla lyyrillisen ahdistunut kuin sitä(kin) nuorempana. Että siinä missä verkkopäiväkirjojen aamunkoitossa, joskus 90-luvun loppupuolella, oli ihan normaalia velloa joka päivässä syvällä itsessään ja tuoda se varsin pidäkkeettömäästi esille, sitä vähän myöhemmin piilotti tämän tarpeensa ja ikään kuin puolivahingossa päästi sen esille vain silloin kun dokasi. En tiedä menikö teihin täydestä, mutta minuun meni. Ja minä sentään kirjoitin näitä.

Tänään tapasin – täysin tähän liittymättömästi, ja kuitenkin kaikilla tavoilla nimen omaan tähän liittyen – kaverin synttäreillä vanhan tuttavan. Tiedättehän, sellaisen jonka tiedätte, mutta joita ette ole aikoihin tavanneet. Sellaisen, josta olette tietoisia, mutta että välttämättä enää sillä tavalla tunne. Sellaisen, jonka näkeminen nostaa teissä esille jonkin pitkäksi aikaa unohtuneen mielikuvan, merkityksellisen hetken – ei ehkä kosmisessa mielessä, mutta teille. Vedenjakajan. Ja kun tämä henkilö tulee puhumaan teille, hän referoi ensin samaa hetkeä. Ei välttämättä tekisi sitä selvinpäin, mutta olette molemmat hutikassa, ja hutikassa nyt yleensä tulevat ne jossain tavallisen kyynisyyden ja hyvän päivän kirvesvarren takaisen hetket helpommin esille.

Siinä on hetken aikaa, ennen haparoivaa kädenpuristusta, käsissä sellainen käsinkosketeltava pala omaelämänkerrallista romaania. Että jos ikinä saisi mitään kansien väliin, niin tämän, mikä on viehättävän epätarkasti piirtynyt verkkokalvoille ja kahden henkilön kollektiiviseen muistiin. Tässä nimenomaisessa tapauksessa kahden enemmän tai vähemmän sulkeutuneen jälki-teinin syvällinen keskustelu elämästä ja ihmissuhteista aamuyön laskuhumalaisina tunteina, samalla kun pelaavat jonkun luojan unohtaman pleikkariversion sorsanmetsästyspeliä.

Ei minua haittaa että nämä tällaiset hetket nousevat – ehkä – itseään merkityksellisemmiksi. Ihminen tarvitsee ikoneita ja tapahtumia, joiden pohjalta voi määritellä menneisyytensä ja yrittää löytää sekavasta omaelämänkerrastaan jonkinlaisen tarinan, jota siellä ei todennäköisesti ole.

Tämän minä halusin, ja haluaisin, kirjoittaa.

Posted in Ihmelapsen viimeiset hetket | Tagged | Leave a comment

Mitä luin vuonna 2014: Vorkosigan -saaga

Tai en minä viime vuonna oikeastaan mitään lukenut, mutta kuuntelin sitäkin enemmän, nimittäin äänikirjoja.

Joulukuussa saavutin, ilokseni ja surukseni, Lois McMaster Bujoldin Vorkosigan-saagan julkaisutahdin. Vorkosigan oli minulle pitkään yksi niistä tuntemattomista scifi-jatkumoista joiden nimet pompahtelivat säännöllisen epäsäännöllisesti silmille, mutta joista ei koskaan tiennyt niin paljoa että niiden lukemista olisi viitsinyt aloittaa. Kukaan tuttukaan ei kauheasti elämöinyt niistä (tai sitten elämöinti hautautui niistä kymmenistä ja sadoista sarjoista ja kirjoista, joita laiskana lukijana en ole vielä kokenut, elämöinnin alle), joten siellä ne viihtyivät, teokset tutkakatveessa.

Loppuvuodesta 2013 sarja kuitenkin ui liiveihin ujuttautumalla ovelasti saman kirjailijan fantasiajatkumon vanavedessä äänikirja-innostukseeni. Ensimmäinen osa oli saanut kehuja paitsi sisältönsä, myös lukijansa ansioista. Annoin mahdollisuuden. Nyt, kuusitoista osaa myöhemmin, olen iloinen että annoin.

Tiedän hyvin harvoja pitkiä kirjasarjoja jotka pitäisivät kiinni lähtötasostaan ensimmäisen muutaman kirjan jälkeen. Fantasian puolelta löytynee useampiakin sarjoja joiden lukeminen muuttuu alun jälkeen mielikuvaksi Volgan lauttureista, ja ainoa toinen mieleen tuleva toimiva pitkä sarja on Jim Butcherin Dresden-files. Tätä, ja Vorkosigania yhdistää että tietty dialogin ja tapahtumien kepeys, mutta varsinkin Vorkosiganin kohdalla olisi aika harhaanjohtavaa puhua jonkinlaisesta kioskikirjallisuudesta, siinä määrin paljon syvyyttä Bujold onnistuu sarjan aikana tuomaan maailmaan kuin hahmoihinsakin.

Nousee jotenkin mielikuva parhaiden yksittäisten scifi-kirjojen ja tällaisten sarjojen vertautumisesta parhaisiin elokuviin ja televisiosarjoihin. Että on kahden tunnin ikimuistoinen eepos, ja sitten on toisaalta aivan mielettömän pitkä, kaunis kudos. Eri lajityyppejä, vaikka niissä on paljon samaa.

Mutta (toinen) asia, mistä varsinaisesti halusin puhua, ovat äänikirjojen lukijat – tai tulkitsijat. Jos Bujoldin itsensä ohella on yksi asia joka nostaa Vorkosigan -saagan omien henkilökohtaisten klassikkojen joukkoon, se on sarjan kaikki osat lukenut Grover Gardner. Voin vakuuttaa että jonkin verran yli sadankuudenkymmenen (160) tunnin kuuntelukokemuksen aikana syntyy tietynlainen, no, side kuulijan ja lukijan välillä. En osaa sanoa onko se rinnasteinen kirjailijan ja lukijan välille syntyvään tulkintaan – että ikään kuin korvaako tulkitsija lukijan omaa sisäistä ääntä ja mielikuvaa hahmoista – vai jotenkin sitä täydentävä, mutta jotainhan se tuo lisää.

Se on jatkuuvuden tunne läpi hahmojen, ajan ja paikkojen – se, miten tunnistat hahmon jo puhetyylistä, ja miten lähes kaikista, ohimenevistä sivuhahmoistakin, muodostuu oma persoonansa – se on kuulkaa tavattoman hienoa. Jos ette usko niin kokeilkaa tätä, tai vaikka Stephen Kingin massiivista 11-22-63 -kirjaa Craig Wassonin lukemana (30 tuntia ja rapiat). Tai vaikka Eero Saarisen lukemaa Sysimetsä -kirjaa.

Pitäisi kyllä varmaan lukeakin jotain. Joskus. Onneksi tässä on vielä muutama Vorkosigan interludi ja -preludi viemässä pahinta terää vierotusoireilta.

Posted in Ihmelapsen viimeiset hetket | Tagged , , | Leave a comment

Etelärannan ajattelijat

Ei liene kauhean suuri salaisuus etten ole hirveän otettu Elinkeinoelämän Keskusliiton (EK) suurista, tai edes pienistä linjoista. Nyt liitto on jyrähtänyt kokoomuksesta eheytyneen ja omat vaatteet kaapista kaivaneen Jyri Häkämiehen johdolla esittänyt oman ohjelmansa isänmaan pelastamiseen. Oletteko valmiita? Hatuista kiinni.

EK haluaa karsia rajulla kädellä julkisia palveluita ja keventää verotusta. Tällä kertaa se puhuu vain palkkaverojen alentamisesta, mutta en usko ottavani liikaa vapauksia, jos veikkaan että oikeasti tarkoitetaan ihan kaikenlaisia veroja.

Jos lähdetään rohkeasti positiivisen kautta, niin olen EK:n kanssa samaa mieltä siitä että julkista sektoria pitää tehostaa ja siellä on karsittavaa. Tosin meillä voi olla pikkiriikkisen näkemyseroja siitä paljonko, ja mistä pitäisi karsia. EK onneksi listaa keskustelun pohjaksi valtion kunnille säätämiä tehtäviä tällä vuosituhannella, sekä suurimpia etuuskorotuksia. Vähemmän yllättäen valtio on lastannut kuntien kannettavaksi paljon varsin sosiaalipuolen vastuita.

Haluaisin tässä kohden palata hetkeksi menneisyyteen, ja tarkastella hieman 90-luvun lamaa joka hoidettiin varsin pitkälle EK:n – ja sikäli kun näitä nyt voi erotella, Kokoomuksen ja Keskustan opeilla. Mukana oli toki muitakin jos aika nyt ei täysin ole kullannut muistoja ja muistelmateoksia, leikkaus-saksia heiluteltiin varsinkin Viinasen ja tämän taustalla Etelärannan johdolla. Omasta mielestään Viinanen pelasti maan, minusta hän siinä sivussa loi sosiaalisia ongelmia vuosikymmeniksi eteenpäin.

Mitkä komeilevat EK:n listaamissa kuntien (tai siis; valtion kunnille määräämien menojen) menonlisäysten kärkipäässä? Mielenterveys- ja päihdehuolto, muu sosiaalihuolto, lasten sosiaalihuolto, -esiopetus ja -koulutus. Ei vaadi kummoista fakiiria näkemään tässä jonkinlaista syy- ja seurausyhteyttä, vaikka osansa varmasti on silläkin että nousukauden aikana näihin on muutenkin panostettu enemmän. Etuuskorotuksista löytyy peruspäivärahan tasokorotusta ja kansaneläkkeen korotusta.

En ole aivan varma haluaako EK luoda tässä ikiliikkujaa vai pysyvän jaon yhteiskunnan hyvä- ja huono-osaisten välille. Todennäköisesti kuitenkin yhteiskunnan joka on mukava hyväosaisille, ja valuvirheeksi jää pysyvä köyhälistö, alaluokka, jossa kurjuus periytyy, ja jonne suistumisen vaara kasvaa eksponentiaalisesti nykyiselle työväen- ja alemmalle keskiluokalle. Miten? Siten, että EK haluaa myös tehdä työmarkkinoista joustavamman, eli höllentää irtisanomissuojaa ja pienentää työttömyyskorvauksia. Kaunis ajatus lienee se että irtisanomisen lisäksi uudelleentyöllistyminen helpottuu, koska siihen syntyy pakko (ihan toisin kuin nykyään). Käytännössä luodaan työttömien ja vakituisten duunarien välille matalapalkkaisten, osa-aikaisten ja/tai määräaikaisten paskaduunareiden armeija. Mutta hei, Amöricassakin toimii.

Kaikkihan nämä ovat neuvotteluasioita, mutta minua hieman huolettaa kuka näistä asioista neuvottelee, kun toisaalta ammattiliitot viettävät kivasti aikaa raikkaalla 80-luvulla, ja EK:lla on tarve saada syntymään neuvotteluasema jossa työntekijä ja työnantaja ikään kuin tasapuolisina neuvottelukumppaneina sopivat asioista paikallisesti. Samassa veneessä kun ollaan ja kaikkea sitä, mutta oisitko nyt vähän enemmän pikkuisen pienemmällä palkalla, lyhemmällä lomalla ja en tiiä, ottaisitko vähän tästä riskikakustakin? Työ nyt kuitenkin on ilo, ja jos tuntuu ettei ole, niin olet pihalla nopeammin kuin luotijuna Tokiosta. Haluan kuitenkin korostaa että onnellinen työntekijä on yrityksen tärkein voimavara, että nyt sitten olet onnellinen tai itket ja olet.

Ja niin edespäin. Jos haluatte jotain viedä tästä kotiin, niin: yhdessä tekeminen, asioiden korjaaminen ja (tehokas) poliittinen päätöksenteko missä tahansa edes etäisesti demokratiaa muistuttavassa systeemissä vaatii lähtökohdakseen luottamuksen, ja suoraan sanoen, menee ehkä vielä hetki ennen kuin uskon että EK:n opeilla onnistutaan liikkumaan kohti yhteiskuntaa jossa haluaisin asua. Olen toki valmis neuvottelemaan, jos kyse on aidosta neuvottelusta, ja että siitä on mahdollista saada tulos jossa ei anneta toiselle osapuolelle pelkkää kylmää kättä. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä että menee päin helvettiä joko EK:n tavalla, tai sitten katsellaan kun talo palaa ympäriltä.

Posted in Ihmelapsen viimeiset hetket | Tagged , , | Leave a comment

Itsepäisyyspäivä

En ole ihan varma kumpi on viimeisenä muutamana – kahtena, kymmenenä – vuonna ollut itsenäisyyspäivän jälkeen suurin uutinen, joku kiva retonki vai juhlapaikan liepeillä tapahtuva liikehdintä, jonkinlainen keski-eurooppalaishenkinen mielenosoitus. Palstatilaa ne saavat suunnilleen saman verran, tänä vuonna iltapäivälehdillä oli irvokkaasti kuvagalleria asuista ja tuhoista. En tiedä, ehkä kuvatoimittajalle oli tullut hetkeksi jonkinlainen journalistinen herätys siinä, mutta epäilen.

Jätän retongit sikseen, enkä oikeastaan osaa sanoa mitään kauhean kattavaa mielenosoittamisestakaan; minä olen tällainen kohtalaisen turvallista elämää viettävä valkokaulustyöläinen, jonkinlainen pikkuporvari-light, eikä minulla ole kirjoja kummempaa kosketuspintaa syrjäytymiseen, puutteeseen, tai yhteiskunnalliseen liikehdintään. Näen Myllypuron leipäjonot metron ikkunasta (viime viikolla ulottuivat Liikuntamyllyn julkisivun ohitse aina Kehä ykkösen alittavaan tunneliin, eli melko helvetin pitkälle) ja voin aistia Kontulan ostarilla lähiö-ostarin tunnelmaa, siinä se suunnilleen on.

Mutta en sentään onnistu harhailemaan todellisuudesta ihan yhtä kauas kuin kirjailija Tervo, joka pakinassaan vertaa linnan juhlissa vierailleen veteraanin ja mielenosoittajien – no, en tarkalleen ymmärrä, mitä. Jos kansan synkkien rivien samaistumis- ja jalustalle nostamisen kohteita, niin ehkä, mutta muuten jää analyysi aika ohueksi. Tervo kirjoittaa suuria ikäluokkia edustavan setämiehen varmuudella jostain keskivertoa rauhallisemman nukkumalähiön suojista, sellaisen jonne pääsisi siitä rautatientorin viereisestä juottolasta julkisilla, mutta laiskempi menee taksilla.

Tervon viiltävä analyysi tuntuu perustuvan siihen että maailma ei ole muuttumassa, eikä hätää ole. Hän ei suoraan sano että keskiluokka selvisi 90-luvun alun lamasta ja samalla vauhdilla se selviää tästä nykyisestäkin. Että yhteiskunnasa tyytymättömien, hyvin toimeen tulevien ja osaansa tyytyvien suhde pysyy jokseenkin samana.

Itse en varsinaisesti jaa Tervon uskoa tulevaisuuteen. En kyllä myöskään usko että viime vuosina mieltä osoittanut joukko muodostuisi – vielä – syrjäytyneestä nuorisosta kuten tapahtuneisiin suopeammin tai ymmärtävämmin suhtautuneet tapaavat antaa ymmärtää. Veikkaan – jos en tätäkään tiedä – että radikalisoitumiseen taipuvaa ainesta löytyy yhteiskunnan tilasta huolimatta tiettyjä määriä, ja että määrä toki lisääntyy aikojen ollessa huonoja. Toisin kuin Tervo olettaa, uskon valitettavasti myös siihen että yhteiskuntarauhan ottaessa riittävän syvän etukumaran, vetää radikaali aines mukaansa enenevissä määrin sekä maltillisempia, radikalisoitumiseen taipuvia ihmisiä, mainittuja syrjäytyneitä, ja ihan vaan riehumiseen taipuvaisia opportunisteja.

Toisaalta, Tervo toistaa kolumnissaan sitä mitä hyvinvoiva keskiluokka – riippumatta nyt siitä voiko se kauhean hyvin – haluaa kuulla. Että pelottava riehuminen on vain anarkomarkojen hippaleikki, pojat on poikia, kyllä kolmekymppisenä sitten hävettää. Vahvana elää uskomus siitä että seuraavat sukupolvet seuraavat isien ja äitien jälkiä, ja että globalisaatio jättää jotenkin mystisesti kiltin suomalaisen mielenosoituskulttuurin koskematta.

Posted in Ihmelapsen viimeiset hetket | Tagged , | Leave a comment

Ei todellakaan kuin silloin ennen

Menin ja katsoin noin viiden vuoden tauon jälkeen blogilistaa. Se on vähän että jos tuijottaa liian kauas pimeään, pimeä tuijottaa takaisin. Tai otetaan ensin Vältä Vankila -kortti: en halua loukata ketään, eikä minulla oikeastaan ole varaa sanoa mitään.

Tai haluan ja on. Se on aika sama mitä tässä blogosfäärin tilasta sanoo, se kuulostaa kuitenkin siltä kuin känninen setämies tulisi nuorisodiskoon kiskomaan ampiaisia ja kysymään tanssiiko kukaan swhingiä. Näillä meriiteillä ja lähtökohdilla sitä väistämättä peilaa nykyaikaa vasten jotain myyttistä mennyttä hyvää maailmaa.

Ensimmäinen ajatus blogilistaa selatessa on selälleen heittävä mykistävä typeryys. Että nyt jumalauta kymmenen ensimmistä klikkausta tuo silmille lähinnä jotain henkilökohtaisia pinterestejä ja hel-lookseja ilman vaivaannuttavia, lausumattomia vitsejä. Toinen ajatus on että hävettää nyrpistellä kun toiset tykkäävät, ja onko nyt reilua paskaisissa verkkareissa ja silmäpako sukassa uunottaa kun toiset tykkäävät pukeutua. Eihän se ole. Ei hävetä ihan niin paljoa kuin neuleblogeja halveksuessa, mutta hetken tekee mieli ripotella tuhkaa ylleen ja vetää kourallinen nitroja.

Kun tarkemmin funtsii, niin saa lähinnä syyttää itseään siitä, ettei blogeilla kuten ne nykyään tunnetaan ole kauheasti tekemistä sen kanssa millaisina vanhat pierut ne aikoinaan tunsivat. Siinä vaiheessa kun ilmaisumuoto alkoi olla arkipäivää pakenivat pari ensimmäistä rantaan päässyttä aaltoa seuraavaan hypeen, ketkä Facebookin ja ketkä Jaikun kautta. Verkkopäiväkirjasta tuli feedi, feedistä linkkiblogi, linkkiblogista statusfeedi, statusfeedistä instagram ja sitten sitä yllättyy että ympyrä on sulkeutunut muotiblogeissa jotka elävät keskellä ikuista selfie-orgasmia.

Se lienee lopulta aika sama millä nostaa itsensä jalustalle ja kerää huomiota, kirjoittamalla enemmän tai vähemmän nasevasti lähinnä itsestään ja traumoistaan, tai kolmella-neljällä omakuvalla jotka on ohuesti verhottu jonkinlaiseen syysmuodin seitinohueen verhoon, mutta jonka tiedostamaton viesti yleensä on että kattokaa, nää rytkyt ja minä, tai oikeastaan minä ja nää rytkyt. Siinä että ehtii ensimmäisenä linkittämään ja kommentoimaan jotain, tai että ehtii ensimmäisenä tyrkkimään muoti- ja makukäsityksiä johonkin suuntaan, siinä on jotain hellyyttävän samanlaista. Oma pieni uniikki kontribuutio parviälylle, söpösti samanlainen kuin muiden kontribuutiot.

Vaikka tavat ja ilmaisumuoto ovat muuttuneet, pohjimmiltaan halut ja tarpeet, vuorovaikutustavat ja palautesyklit tuntuvat pysyneet samankaltaisina. Se lohduttaa, vaikka erojakin toki on. Kaupallisuus on läsnä huomattavasti vahvemmin ja häpeilemättä, ja ennen kaikkea setä Sarasvuon aikanaan lanseeraama henkilöbrändi jatkaa kukoistuskauttaan. Enemmän sen eteen nähtiin vaan enemmän vaivaa, koska lukijat olivat tottuneet monimutkaisempaan – piti olla verbaalisesti melko timmissä kunnossa onnistuakseen vakuuttamaan yleisön persoonastaan. Nyt on eri keinot.

Olisi jotenkin älyllisesti epärehellistä väittää niitä helpommiksi, koska kilpailu on todennäköisesti kovempaa ja erottuakseen joutuu vähintään suoltamaan merkittävästi enemmän Määrää kuin ennen, ja Laadusta olen jäävi sanomaan mitään. En siksi että tuntisin olevani mukana geimeissä, vaan siksi että että en todennäköisesti tunnistaisi laatublogia nykylukijan näkökulmasta vaikka sen tanssisi jatsia haudalla.

Voin kuitenkin rehellisesti tunnistaa kaipaavani taitavaa tekstiä, jonkinlaista ehyttä ilmaisua ja pyrkimystä edes alkeelliseen tarinointiin. Että lähtisi vaikka liikkeelle jostain ja kirjoittaisi kunnes saapuisi jonnekin toisaalle, johonkin ajatukseen tai oivallukseen, tai vaikka sitten umpikujaan. Että yrittäisi joko esittää selkeistä asioita yksinkertaisesta monimutkaiseen, puhua ääneen että ymmärtäisi itse ja saisi mahdollisesti muut ymmärtämään samalla, ja tekisi sen sen verran taiten että ilo olisi lukijan puolella.

En tosin tiedä jaksaisinko enää itsekään lukea sellaista. tl;dr, joku avohoito horisee ratikan takapenkillä ja miten vittu se voi puhua noin paljon sanomatta mitään.

Posted in Ihmelapsen viimeiset hetket | Tagged , , | 2 Comments