Kotiinpaluu, jotenkin

Siinä on jotain karmivalla tavalla hienoa huomata herran vuonna 2019 että edellinen kirjoitus on vuodelta 2016 (ja siinä mainitaan taikasana “vuosittainen”), ja blogin etusivulla on tekstejä vuodelta 2014. Jotain samaa kuin siinä että avaa mummon ennen sotaa tekemät maustekurkut jotka ovat pudonneet ja unohtuneet maakellarin hyllyn taakse.

Jotain tuttua on myös siinä että viimeisen kymmenen vuoden ajan kaikki postaukset ovat alkaneet samalla teemalla; ohhoh, onpas aikaa mennyt, sori-not-sori, mutta pitäisköhän taas. En usko olevani taudin kanssa yksin.

Aamulla, ruuhkattomalla kehätiellä – koska kyllähän heinäkuussa voi autolla töihin ajaa, kesällähän autot eivät saastuta – hiipi jostain syystä mieleen ajatus anomuumista työelämäkirjoittamisesta. Että jos jäsentelisi työminänsä maailmankuvaa tekstin keinoin, koska tuntuu että se maailmankuva on jatkuvasti mutkalla, epätäydellinen ja jotenkin uhattu. Nostalgisesti kaipaa niitä aikoja 90-luvun lopulta kun oli vielä ihan juniori, joku muu teki päätökset ja asiat etenivät johdonmukaisesti kun keskinkertaisen dekkarin juoni. Oikeastihan niitä ei kaipaa, ihan kauheaa paskaa oli aateekoo silloinkin, mutta ajatus siitä että maailma oli jotenkin järjestäytyneempi paikka, houkuttaa.

Koska luulen että alitajuisesti mieli kaipaa juuri järjestäytymistä, illuusiota siitä että asiat ovat ennakoitavissa ja hallittavissa, ja että yllätykset ovat pääsääntöisesti viattomia ja positiivisia. Vähän niin kuin työelämässä kaipaa nykyään illuusiota siitä että joku on kontrollissa, joku tietää enemmän ja paremmin, jollain on selkeä ajatus määränpäästä ja vastuu ohjata laivaa.

Ajatus on sillä tavalla huvittava että näin aikuisena sitä jotenkin vasta ymmärtää millainen epäkeskoinen tuuripajatso ihmis- ja yhteiskunta oikeasti on. Että tämä kudelma koostuu tuhansista ja taas tuhansista interaktioista, joita liimaa yhteen vain jonkinlainen hyvin hatara sopimus ja yhteinen kokemus siitä miten maailma toimii ja miten asioita ei rikota. Tunne siitä että sopimus on koko ajan heikommalla ja heikommalla pohjalla lienee sitten jonkinlainen sukupolvikokemus, joka toistuu, no, sukupolvelta toiselle. Jotain, jota värittää kaipuu siihen menneeseen, jossa itse oli vastuuton ja joku toinen vastuullinen, kuvitelma – todellinen tai ei – siitä miten maailma muuttuu jatkuvasti ja yleensä huonompaan suuntaan, ja jonkinlainen sisäsyntyinen halu vain pysähtyä hetkeksi ja yrittää ottaa kaikki haltuun.

Oma illuusioni on se että tätä haltuunottamista tai edes ymmärtämistä on vuosia sitten auttanut se että pysähtyy hetkeksi kirjoittamaan tapahtumat ja ajatukset alas, prosessoi niitä edes sillä pinnallisella tavalla kuin mitä näistäkin teksteistä on vuosien varrella ollut luettavissa.

Ja loppupäivän koetan keksiä tähän jotain fiksumpaa lopetusta kuin että “ehkä tämäkin sitten lopulta on vain haikailua siihen menneeseen, parempaan aikaan”. Enkä sitten lopulta ikinä paina tuo publs…

This entry was posted in Ihmelapsen viimeiset hetket and tagged , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.