Juurihoitoa sosiaalisen median kanavissa

Ei vuotta ilman postausta, eikä postausta ilman metaa. Tarkemmin, ilman jo viimeisen kahdeksan vuoden ajan käytyä päänsisäistä keskustelua sosiaalisen median minä-kuvan valjastamisesta työkäyttöön.

TL;DR – Mikään ei oikeastaan ole muuttunut, meta meta meta.

Mutta huomaan suhtautuvani varovaisesti myönteisemmin interwepin käyttöön osana ammatillisen minän markkinointiprojektia, ja välillisesti työnajantajan pyytettömän viestin levittämiseen. Tarkeampia syitä on vaikea eritellä, mutta yritän silti.

Maailma on muuttunut ja on pakko tunnistaa raja yksityisen (ts. mitä minä yksityishenkilönä kommunikoin verkon välityksellä) ja ammatillisen (ts. millaisena haluan tulla ihan leipätyömielessä tulla huomatuksi, ja näin ollen kommunikoin) välillä. Näiden viimeisen noin kahdenkymmenen vuoden ajan raja on omalta osaltani ollut hyvin selvä: olen rajannut ammatillisen kommunikoinnin sitä varten tehtyihin palveluihin (Linkedin) ja ympäristöihin joita käytä ensi sijassa työntekijänä (firman intra ja siihen rinnastettavat). Ei nyt ehkä ihan täysin tyylipuhtaasti näin, mutta kuitenkin sen verran säntillisesti että alan tuntea oloni dinosaurukseksi.

Raadollisemmin sanottuna, jos tällä (IT-) alalla haluaa tänä päivänä näkyä työmarkkinoilla – enkä nyt tarkoita yksinomaan rekrytointimielessä – on pakko tuoda itseään esille. Yksityisen ja työelämän täydellinen erottaminen saa jälkimmäisen näyttämään melkoiselta peräkammaritouhulta ja persoonan vaikuttamaan melkoisen yksioikoiselta koodiapinalta. Ja kun reflektoi hetken sitä mikä ja kuka nykyään on, ja mikä vuosien varrella on persoona muokannut, niin on jotenkin vaikea sulkea omaa verkkopreesensiään pois saavutuksista.

Yksityisen ja työminän osittaisestakin yhdistämisestä seuraa kuitenkin väistämättä oman ja työnantajan verkkopreesensin yhdistäminen edes jollain tasolla, mikä avaa aivan uuden matopurkin. Olen viettänyt nykyisen työnantajan palveluksessa viimeiset kahdeksan vuotta (ja vähän laajemmin katsoen melkein neljätoista, kun vaihdoin viimeeksi duunia saman konsernin yksiköstä toiseen), enkä ole koskaan kokenut tarvetta huudella tästä suhteesta verkkoon. Etupäässä siksi että julkisen sektorin IT-projekteista ei kauheasti huudella verkkoon (tulevat muuten molemmat mustat helikopterit Utista toimiston ikkunan taakse), toisaalta siksi että huudeltavaa ei täällä konservatiivisessa IT-siivessa kauheasti ole, ja kolmanneksi koska en ole kokenut niin suurta sielunyhteyttä emokonserniin että olisin halunnut sen ilosanomaa juurikaan jakaa.

Olettaisin että nämä kaikki kolme asiaa ammatillisessa avoliitossani tulevat lähivuosina muuttumaan (ja alan jopa hitaasti lämpeämään kolmannelle kohdalle, ainakin heti kun lämmittää suhdetta esim. kuukausittaisella rahallisella avustuksella). En tosin usko että olisin moista sielunyhteyttä tuntenut muihinkaan työnantajiin, että tämä nykyinen oma olisi sillä tavalla juurikaan muita heikompi.

Oman ja välillisesti työnantajan markkinointiviestinnän hiipiminen varoittamatta omaan viestintään olisi kuitenkin vähän sama kuin yrittäisi myydä kavereille parhaimmalla pyramidihuijauksella tuotettua halpaa shampoota, joten jonkinlainen rajanveto on pakko tehdä. Omalla kohdallani se on seuraava: Facebook on privaatti, Linkedin on julkinen työprofiili, ja Twitter – olettaen että opin käyttämään sitä – on molempia, mutta koska se on luonteeltaan julkinen, niin katson sen lähtökohtaisesti vapaaksi riistaksi. Sikäli kun innostun joskus kirjoittamaan blogiin, se on lähtökohtaisesti henkilökohtaisempi kuin Twitter.

Samaan hengenvetoon on tietysti sanottava että kaikkihan nämä ovat veteen piirrettyjä viivoja; kyse on ehkä enemmän kohdeyleisöstä kuin varsinaisesta ulosannista. En koe halua tai tarvetta olla työnantajan ilosanomaa uudelleenlinkittävä robotti (jollaiseksi toki väistämättä tulee jos esim. erehtyy tykkäämään työnantajan profiilista eri kanavissa), lähinnä haen itseltäni oikeutusta poiketa välillä ammattillista kehitystä sivuaviin juttuihin, mikä saattaa altistaa viattomat sivustakatsojat muullekin kuin omalle rakkaudella tuotetulle sisällölle.

Tähän liittyen ja sivuten pitäisi varmaan pohtia ainakin seuraavia asioita: miten helvetin vaikeasti ihminen voi kirjoittaa parin vuoden tauon jälkeen, twitterin 140 merkkiä riittävät vain päälauseisiin, onpa kiva taas kirjoittaa jotain, olipas kauhean yksiulotteinen käsittely, puhutaan myös opiskelun tuottamasta itseluottamuksen kasvusta (for realz), yksilö markkinatalouden ja henkilöbrändien alttareilla, pitäisköhän perustaa uusi blogi, täällä on seittejä ja kaikkea, kukaan vuoden 2005 jälkeen verkossa aktivoitunut ei taatusti tajua tästä sanaakaan.

This entry was posted in Ihmelapsen viimeiset hetket and tagged , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.