Mitä luin vuonna 2014: Vorkosigan -saaga

Tai en minä viime vuonna oikeastaan mitään lukenut, mutta kuuntelin sitäkin enemmän, nimittäin äänikirjoja.

Joulukuussa saavutin, ilokseni ja surukseni, Lois McMaster Bujoldin Vorkosigan-saagan julkaisutahdin. Vorkosigan oli minulle pitkään yksi niistä tuntemattomista scifi-jatkumoista joiden nimet pompahtelivat säännöllisen epäsäännöllisesti silmille, mutta joista ei koskaan tiennyt niin paljoa että niiden lukemista olisi viitsinyt aloittaa. Kukaan tuttukaan ei kauheasti elämöinyt niistä (tai sitten elämöinti hautautui niistä kymmenistä ja sadoista sarjoista ja kirjoista, joita laiskana lukijana en ole vielä kokenut, elämöinnin alle), joten siellä ne viihtyivät, teokset tutkakatveessa.

Loppuvuodesta 2013 sarja kuitenkin ui liiveihin ujuttautumalla ovelasti saman kirjailijan fantasiajatkumon vanavedessä äänikirja-innostukseeni. Ensimmäinen osa oli saanut kehuja paitsi sisältönsä, myös lukijansa ansioista. Annoin mahdollisuuden. Nyt, kuusitoista osaa myöhemmin, olen iloinen että annoin.

Tiedän hyvin harvoja pitkiä kirjasarjoja jotka pitäisivät kiinni lähtötasostaan ensimmäisen muutaman kirjan jälkeen. Fantasian puolelta löytynee useampiakin sarjoja joiden lukeminen muuttuu alun jälkeen mielikuvaksi Volgan lauttureista, ja ainoa toinen mieleen tuleva toimiva pitkä sarja on Jim Butcherin Dresden-files. Tätä, ja Vorkosigania yhdistää että tietty dialogin ja tapahtumien kepeys, mutta varsinkin Vorkosiganin kohdalla olisi aika harhaanjohtavaa puhua jonkinlaisesta kioskikirjallisuudesta, siinä määrin paljon syvyyttä Bujold onnistuu sarjan aikana tuomaan maailmaan kuin hahmoihinsakin.

Nousee jotenkin mielikuva parhaiden yksittäisten scifi-kirjojen ja tällaisten sarjojen vertautumisesta parhaisiin elokuviin ja televisiosarjoihin. Että on kahden tunnin ikimuistoinen eepos, ja sitten on toisaalta aivan mielettömän pitkä, kaunis kudos. Eri lajityyppejä, vaikka niissä on paljon samaa.

Mutta (toinen) asia, mistä varsinaisesti halusin puhua, ovat äänikirjojen lukijat – tai tulkitsijat. Jos Bujoldin itsensä ohella on yksi asia joka nostaa Vorkosigan -saagan omien henkilökohtaisten klassikkojen joukkoon, se on sarjan kaikki osat lukenut Grover Gardner. Voin vakuuttaa että jonkin verran yli sadankuudenkymmenen (160) tunnin kuuntelukokemuksen aikana syntyy tietynlainen, no, side kuulijan ja lukijan välillä. En osaa sanoa onko se rinnasteinen kirjailijan ja lukijan välille syntyvään tulkintaan – että ikään kuin korvaako tulkitsija lukijan omaa sisäistä ääntä ja mielikuvaa hahmoista – vai jotenkin sitä täydentävä, mutta jotainhan se tuo lisää.

Se on jatkuuvuden tunne läpi hahmojen, ajan ja paikkojen – se, miten tunnistat hahmon jo puhetyylistä, ja miten lähes kaikista, ohimenevistä sivuhahmoistakin, muodostuu oma persoonansa – se on kuulkaa tavattoman hienoa. Jos ette usko niin kokeilkaa tätä, tai vaikka Stephen Kingin massiivista 11-22-63 -kirjaa Craig Wassonin lukemana (30 tuntia ja rapiat). Tai vaikka Eero Saarisen lukemaa Sysimetsä -kirjaa.

Pitäisi kyllä varmaan lukeakin jotain. Joskus. Onneksi tässä on vielä muutama Vorkosigan interludi ja -preludi viemässä pahinta terää vierotusoireilta.

This entry was posted in Ihmelapsen viimeiset hetket and tagged , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.