Terveisiä valaistumisen portaikon ylimmältä askeleelta

Naamakirja (os. feisbuuk) on siitä jännä juttu, että se tekee ihmisestä moralistin. Tai en tiedä teistä, mutta minusta se tekee, niin hyvässä kuin pahassa. Sitä pääsee katsomaan tuttujen ja tutuntuttujen, sekä kautta rantain suuremman ihmisjoukon käyttäytymistä helposti esitettynä sosiaalisena massana – niin yksilöllistä kuin ennen kaikkea laumakäyttäytymistä.

Ehkä tärkein kysymys jota tämä jatkuva seuraaminen laittaa kysymään peililtä on, että pitäisikö minun kun muutkin ja jos pitäisi, niin miksi – ja miksi ei? Sitä kokee yllättäviä selkeyden hetkiä kun pysähtyy hetkeksi miettimään että omat jutut ja teot näkyvät, myös ajan päästä, muutamalle sadalle ihmiselle. On kyse sitten laumakäyttäytymisestä, mielenilmaisusta tai hauskasta jutusta (joka yleensä esiintyy ilman kontekstia, mikä voi tehdä siitä huomattavasti paljon vähemmän hauskan).

Huono moralisti minusta tulee, kun koen tarvetta kertoa muille mitä pitäisi tai ei pitäisi ajatella. Hyvä moralisti silloin kun koen tarvetta näyttää esimerkkiä tai selventää seikkaperäisesti miksi teen tai en tee jotain, riippumatta siitä olenko oikeassa vai väärässä.

En tiedä olenko huono vai hyvä moralisti, kun tämä tuli mieleeni huomatessani muutamankin tutun liittyneen Italian pääministeriä matkamuistolla hutkauttaneen tyypin (jota ei varmaankaan tarkoituksella ole nimetty) faniryhmään. Noin äkkiseltäänhän ryhmä kuulostaa mustalla tavalla hauskalta – en ole ihan ensimmäisten joukossa kieltämässä etteikö Silvio-setä vaikuttaisi (en ole tavannut, mutta kuitenkin) tavattoman vastenmieliseltä nilviäiseltä jolla on luontainen taipumus toimia toisin kuin kunnon ihmisen pitäisi.

Ja sitten toisaalta, ihan sama kuka on kohteena, minulla ei ole pienintäkään aikomusta ryhtyä fanittamaan jotain mielenterveyshäiriöstä kärsivää tyyppiä joka hutkaisee toista ihmistä kovalla esineellä. Yhtään sen enempää kuin fanittaa vaikkapa tyyppiä joka taannoin hutkaisi – ja tappoi, oho – kirveellä metromatkustajaa. Vaikka ei ole aivan sama tuleeko naamaan vähän pipiä vai kuolema, kysymys on periaatteesta; satunnainen ja yllättävä väkivalta ei ole keino osoittaa mielipidettä, se on keino hyökätä ihmisen turvallisuudentunteen kimppuun, fyysisestä koskemattomuudesta nyt puhumattakaan. Olkoon kohde millainen paskiainen tahansa. Lisäksi mielenterveysongelmaisia pitäisi kannustaa hoitoon, ja näiden ongelmien aiheuttamia lieveilmiöitä olisi syytä ehkäistä ennalta, eikä kannustaa, edes huumorin varjolla.

Kallistun mahdollisesti huonon moralismin puolelle, koska tietääkseni olen huomattavasti vähemmän pasifisti kuin useat tuttavani. Mutta pidän siitä että joudun ajattelemaan näitä, se antaa ainakin mahdollisuuden kehittyä.

This entry was posted in Ihmelapsen viimeiset hetket and tagged . Bookmark the permalink.

3 Responses to Terveisiä valaistumisen portaikon ylimmältä askeleelta

  1. Janka says:

    Kiva kun kirjoitit tän, niin mun ei tartte. :)

  2. Hannu T. T. says:

    Mä olen niin samaa mieltä sun kanssasi. En vaan osaa sanoa sitä noin hienosti.

  3. Janne says:

    Jaa, juuri samaa mietin… Tosin enemmän siltä kannalta, että noin periaatteessa jos kannattaa ääliöiden hakkaamista oman käden oikeudella, niin ei ole ehkä kovin isosti usko demokratiaan ja vaikuttamiseen, mikä paradoksaalisesti juuri nostaa Silvion kaltaisia ääliöitä vallankahvaan.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.