Nuoret, vihaiset ja masentuneet flanellipaidat

Ehkä se on tuo sää, mutta nyt tekee mieli laitella vähän aitoa 90-lukulaista emo-meisinkiä.

Alice in Chains tekee kuulemma uutta tuloaan, mutta henkilökohtaisesti en usko että Layne Staleyn voivottelevaa laulutapaa voi korvata. Ainakaan ilman säilöntäaineettomia lisäaineita. Dirt, jonka ainoaa popimpaa puolta Would edustaa, on ehkä juuri se definitiivinen ahdistuslevy sille kun ei vaan ole kivaa ja tekee mieli pissiä tuttujen muroihin. Se ei ole kauhean aikuinen tai rakentava levy, ja se että hittikappale on mukana Singles-leffan soundtrackilla huvittaa vieläkin.

Humehet toimivat hyvänä aasinsiltana AiC:stä Stone Temple Pilotsiin, jonka Scott Weiland yritti kulkea samaa rokkitähden polkua Stayleyn perässä, mutta on ainakin toistaiseksi jäänyt henkiin. Siis fyysisesti, STP:n jälkeisistä touhuista nyt ei varmaan tarvitse puhua. Stone Temple Pilotsin ensilevy Core putoaa vielä kivasti flanellipaitakategoriaan, vaikka meno myöhemmin muuttui popimmaksi (jos nyt ei huonommaksi, kuten vaikkapa Interstate Lovesong, Vasoline ja Sour Girl osoittavat). Vaikka Plush on ehkä se täyteläisin ja rokein kappale levyltä, Sex Type Thing on sanojen puolesta jänskempi ja musiikiltaan rullaavampi. Sellaista pyllylleläpsyttelymusaa.

Chris Cornell lienee toinen hyvä esimerkki grunge-keulakuvasta jonka ura Soundgardenin hajoamisen jälkeen oli yhtä suurta lunastamatonta lupausta, vaikka kieltämättä Audioslavella oli hetkensä. Superunknown tasapainoilee levynä kivasti edellisten julkaisujen rock-uskottavuuden ja myynninedistämisen välimaastossa. Vaikka onhan se hieno levy, jolla Cornellin laulu pääsee ensi kertaa oikeuksiinsa. Niistä oikeuksista ei sitten jälkeenpäin olekaan luovuttu, edes silloin kun olisi kannattanut.

Enkä kiusallanikaan laita Black Hole Sunia. Se on liian hauska.

Pearl Jam elää ja porskuttaa edelleen, mutta henkilökohtaisesti joudun tunnustamaan etten ole juuri kuunnellut tuotantoa Ten:in jälkeen. En itsekään tiedä miksi. Ehkä ne aikuistuivat liikaa. Ja onhan tuollakin levyllä sellaista tiettyä hakua aikuisempaan meininkiin, koulukiusaamisen käsittelyä ja kodittomuutta, niin kuin nyt vaikka Even Flowssa.

Ja lopuksi sitten kaikella tapaa poikkeuksellinen otos Nirvanalta. Toisin kuin edellisten yhtyeiden laulusolistit, Cobain on enemmän persoonallinen kuin hyvä laulaja, ja About a Girl:ssä on melko vähän emoa. Akustinen MTV Unplugged-versio lienee se tunnetumpi video, mutta minusta se menettää aika ison osan tenhostaan olemalla paljon vähemmän rupinen. Ja minun pitää nyt muutenkin vähän rakentaa rokkiuskottavuutta ja sanoa, että Bleach on kattokaas sitä aitoa ja parasta Nirvanaa.

Tulipas nyt nostalgiaa. Nostalgia on hyvä.

This entry was posted in Keskusteluja levyhyllyn kanssa and tagged , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.