Kriisistä kriisiin, kuljen komein askelein

Olin jo aloittamassa valittamisen – monasti – kunnes lyhyessä selkeyden hetkessä jouduin toteamaan että aika pieniä ovat nämä minun kriisini. Eivät rekisteröidy edes paikallisella mittakaavalla ja osa on täysin omien tekojen ulottumattomissa. Ei se ennenkään ole estänyt selittelemästä.

En minä kriisissä ole, ainoastaan jonkinlaisessa välitilassa, missä ehkä tapahtuneen myyttisen kolmenkympin kriisin haituvat ovat ehtineet iholle. Kun vuoden pituisen kieli vyön alla juoksemisen jälkeen vauhti alkaa vihdoin hidastua kun akuuteimmat ongelmatilanteet ovat muuttuneet hitaasti ohimolla tykyttäviksi jutuiksi, jotka on suolattu kilomäärällä ironiaa, jää vihdoin aikaa esittää kysymys johon ei halua vastata: entäpä nyt?

Kysymys ei ole retorinen, eikä minulla ole vastausta. Minä nyt en vaan kerta kaikkiaan tiedä mitä elämällä tai elämälle tekisin. Kyse ei varsinaisesti ole tekemisen, vaan suunnan puutteesta. Tekemistä kyllä riittää, viimeisen parin kuukauden aikana jopa siinä määrin että pitäisi kohta aika suurella kädellä karsia kalenteria, eikä täyttää sitä edelleen.

Viime aikoina olen yrittänyt vakuutella, että suunta ei ole tärkeä, vain vauhti on, mutta en pysty seisomaan sanojeni takana. Jatkuva eteenpäin kaatuminen on harrastus, jossa ennen pitkää tulee nenä kipeäksi, ja vaikka se hetkellinen iskuntunne on varmaan silkkaa kipunoivaa kokemista, veren pyyhkiminen silittämättömältä kauluspaidalta vituttaa jo etukäteen.

Mutta hittojako sitä etukäteen murehtimaan. Kaadutaan sitten. Tänään on syytä lähteä sosiaaliselle – ja valitettavan lyhyelle, kun aamulla on ajovuoro – käynnille kaiman synttäreille. Siitä ei valitettavasti tulee seuraavanlaista (ja tänään Vernissassa kuultavissa olevaa, toim. huom.) kokemusta:

Näillä vahvoilla opeilla kohti parempaa maailmaa.

“Heittäydy humuun, täällä ei nukuta
huolesi viinaan ja vauhtiin hukuta
hikiseen sumuun täysillä paina
reippaalle ruholle on tilaa aina”

– Radiopuhelimet / Viisi Tähteä

This entry was posted in Ihmelapsen viimeiset hetket and tagged , . Bookmark the permalink.

4 Responses to Kriisistä kriisiin, kuljen komein askelein

  1. Janka says:

    “Viime aikoina olen yrittänyt vakuutella, että suunta ei ole tärkeä, vain vauhti on, mutta en pysty seisomaan sanojeni takana. ”

    Mä itse asiassa päätin joskus muutama kuukausi sitten, että sehän menee aivan päinvastoin: vauhdilla ei ole niin väliä, kunhan suunta on oikea. Olen ollut paljon onnellisempi sittemmin.

  2. Merten says:

    Älä sano noin, masennun vielä.

  3. Janos says:

    Vauhtia ja suuntaa on ollut kymmenen vuotta, juostu on niin että ikenet purskuavat verta, mutta mitäs sitten? Kuulas havahtuminen keskeltä metsää, ei oikeastaan mistään, ja oivallus, että maisemia olisi voinut katsella aika paljon enemmän, pysähtyä vaikka kalalle tai vetämään tirsat.

    Meikä jatkaa tästä kävellen ja tähtään vain niihin suuntiin, missä näyttää kivalle ja kauniille. Juoksen niin pitkälle kuin huvittaa, enkä yhtään pidemmälle. Vittu. Ei tää mikään sprinttikisa ole, vaan päiväkävely.

  4. Janka says:

    Sori, Merten.

    Mutku se on totta ja Janoksella on pointti.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.