Tom Petty

Jos Neil Young on Ameriikan viimeinen kommunisti, Tom Petty on ehkä viimeisiä oikeita rokkiäijiä ja oman tiensä kulkijoita. Jopa siinä määrin että Tom Petty & The Heartbreakersin esiintyminen taannoin vuoden 2008 Superbowlissa tuli vähän yllätyksenä, vaikka on paha väittää ettei American Girl olisi erinomaisen sopiva moisen tilaisuuden avauskappaleena.

Oma matkani Amerikan Tompan kanssa alkoi, kuten niin moni muukin matka, 90-luvun alkupuolella MTV:n välityksellä. Miehen videot tapaavat olla sellaisia kengännauhabudjetilla kuvattuja vinksahtaneita tarinoita joita jää pakosta katsomaan, ja keikkavideoiden perusteella sama huuruinen liisaihmemaassa -meno jatkuu myös lavalla. Mutta ensimmäisenä minulle kolahti mainio animaatiovideo Running Down a Dream, joka on ehkä historian rullaavin rokkikappale. Ei sinällään ihme, koska kappaleen teossa on ollut mukana Electric Light Orchestra-mies Jeff Lynne, joka onnistuessaan osuu todella hyvin. Sääli, että osui omalla urallaan niin harvoin.

Toisaalta, on sanottava että omat Heartbreakers-fanitukseni rakentuvat aika tarkkaan kahden albumin – Full Moon Fever ja Great Wide Open – sekä lähes kaikilta kokoelmilta löytyvien ikivihreiden ympärille. Muiltakin levyiltä löytyy hyvää tavaraa, mutta noihin kahteen tiivistyy parhaiten sateenkaaren päästä löytyvä kausi, jolloin lähes kaikki naksahtaa kohdalleen. Ehkä vielä enemmän Full Moon Feverillä, Great Wide Openilla osa kappaleista alkaa olla jo sitä perusrokkia joka toimii enemmän taustamusiikkina kuin adrenaliinipiikkinä. Tiedä sitten miten paljon asian kanssa on tekemistä sillä, että ensimmäinen on sooloalbumi. Samaan hengenvetoon on muuten mainittava tuoreempi The Last DJ -albumi, jolla suurelle yhtiölle levyttävä artisti esittää aika… Vapautuneita näkemyksiä formaattiradioista ja musiikkibisneksestä.

En lopultakaan osaa täysin tyhjentävästi sanoa miksi Petty kolahtaa minuun niin hyvin; en ole koskaan ollut 70/80-luvulta ponnistavan amerikkalaisen perusrokin suurin ystävä, ja Tompan ohella suurin poikkeus sääntöön on ZZ Top. Ehkä siinä on ripaus sellaista perusamerikkalaista rehellisyyttä ja takapajuisuutta, jotka molemmat tuntuvat olevan vähän katoava luonnonvara – sellaista, joka huojuu juuri siinä ja rajalla ettei putoa punaniskaisuuden suohon. Ja onhan Petty erinomainen sanoittaja, yksi parhaista angloamerikaaneista. Yer So Bad on aika tyylipuhdas esimerkki äijän taidoista.

Hieno mies, hieno yhtye, silinteri ja kaksikaulainen kitara lavalla. Ja vähän valittuja kappaleita Spotifyn omaaville.

This entry was posted in Keskusteluja levyhyllyn kanssa and tagged , . Bookmark the permalink.

3 Responses to Tom Petty

  1. Mika Järvinen says:

    Olen useampia bändejä nähnyt livenä viimeisen 20 -vuoden aikana. On Santanaa, Queen, Eros Ramazotti, Sting, Ac/dc ym ym… Mikään näistä edellä mainituista ei ole lavalla toiminut niin kuin Tom Petty. Oli ilo olla viime vuoden loppu puolella Dallasissa American airline centerissä, ja nähdä miten tompan biisit rullaa, ja Hertbreakers bändinähän on loistava!!!

  2. Merten says:

    Olen nyt vähän kateellinen. Aika paljonkin kateellinen.

  3. Mika J says:

    No joo; 15 000 tuhatta ihmistä huutaa ihan suoraa huutoa… Paikallisten kanssa jutellessamme, he totesivat, että Te ette voi Suomessa tietää, millaista on, kun joku on oikein suosittu, Tom Petty on sitä, hän on Legenda!!! Tätä mieltä he olivat, ja olihan toi keikka ihan saiiiraan hyvä:) Siitä illasta lähtien Refugee on selkeesti Tom Pettyn se paras biisi….

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.