Bertil-gigolon tunnustuksia

Olen lykännyt tämän kirjoittamista pitkään, mutta otan nyt itseäni niskasta kiinni ja kirjoitan muutaman (tuhat) riviä parinkymmenen Kauko Röyhkä -levyn kokoelmastani. Tai enemmänkin itsestäni, musiikki saa soida siinä taustalla. Pari kaunista riviä, kuten Eput sanoisivat.

(Tuolta Spotifyä käyttäville soittolista taustamusiikiksi tälle. Olen yrittänyt valita siihen itselleni tärkeimpiä kappaleita.)

Minun Röyhkän kuunteluni alkoi niinkin hassusta hetkestä kuin vuoden 1992 Muuvi-kilpailusta, jossa oli mukana Mika Taanilan ohjaama Kevät-video. Keväthän on Röyhkää sieltä helpoimmin lähestyttävästä päästä, kepeä pop-kappale jonka sanoissa on kuitenkin Röyhkälle tyypillinen avoin tarina ja vahva tunnelma. Erityisesti muistan mustavalkoisessa videossa äkkiä ilmestyvät “meistä pitää huolen kivat enkelit – mä en usko” -sanat tekivät vaikutuksen. Olinhan minä ennenkin kuunnellut vahvoja sanoittajia, mutta Leskisen ja Syrjän kaltaiset ikonit edustivat vielä vahvasti 70- ja 80-luvun helismaalaista suomirokkia, jossa asiat sanottiin suorempaan, rimmaavien loppusointujen kera.

Joten kiinnostuin, minkä jälkeen kohtalo päätti tehdä tepposensa ja puuttua peliin. En välttämättä ole erityisen ylpeä tästä, mutta syvällisin suhteeni musiikkiin on seitsemäntoistavuotiaan nuoren kollin hormonimyrskyn aikaansaamaa. Ei sillä että uskoisin olevani jotenkin uniikki yksittäistapaus, olinpahan vain tavattoman ihastunut hieman nuorempaan tyttöön jolla oli erinomainen musiikkimaku. Tavattoman ihastunut on toinen tapa sanoa epätoivoisen rakastunut aivan liian pitkän aikaa, sellaisella herkällä ja sulkeutuneella runopoika -tavalla, jonka kosketus todellisuuteen on hatara kuin lapsen mieli. Mutta mennään siihen vasta hetken päästä.

Ensimmäinen varsinainen levy tai levyn puolikas johon tutustuin oli satanismikohun saattelemana julkaistu Jumalan lahja, jonka erinomaisuus tuntuu jääneen tuon kaiken alle. Enkä voi kieltää etteikö silloista – varmaan nykyistäkin – melko ehdotonta ja sarkasmihakuista minääni olisi kiehtonut artistin jokseenkin egokeskeinen persoona. Sitä kun urpoilee aikansa oman saamattomuuden kanssa, on varsin valmis samaistumaan sellaiseen itsevarmaan ja itsetietoiseen – melkein kopeaan ja ylimieliseen – mielikuvaan. Ja voi luoja, että minä halusin omaa erinomaisuuttani samaistua. Kuka keikuttaa venettäni? toteuttaa aika hyvin porttiteoriaa tällaisille haluille, ja sitä ikään kuin allekirjoittaa oman tuomionsa kaikenlaisen romantiikan toteutumattomuudesta kuuntelemalla sitä uudestaan ja uudestaan, kun rahkeet eivät kerran mielikuvien mukaan elämiseen riitä. Hauskana yksityiskohtana kuulin levyn b-puolen vasta vuosien kuluttua, koska sain a-puolen ja kokoelman muiden levyjen kappaleista c-kasetilla.

Muutama vuosi meni hauskassa tunteiden ristipaineessa nopeasti, ja tutustuin Röyhkän Narttu-aikojen ja sen jälkeiseen materiaaliin. Kaikesta tästä ihanasta riutumisesta voisi kirjoittaa kirjan (ja ne teistä, jotka tietävät ihan pikkuriikkisen enemmän kuin muut, tietävät kyllä mistä puhun), mutta seuraava vahva kiintopiste tuli keväällä 1993, kun pakenin melko kokonaisvaltaista tunteenhallinnassa epäonnistumista armeijaan. Ja kun sanon pakenen, tarkoitan että suoritin sellaisen tyylikkään katoamismanööverin jossa lopetetaan kaikki yhteydenpito oikein hyvän naispuolisen kaverin kanssa, koska ollaan siihen läpeensä ihastuneita mutta ei uskalleta sanoa mitään. Ensimmäiset kuukaudet Vekaranjärven metsävaruskunnassa kuuntelin lähes yksinomaan Joko-tai -levyä, ja etenkin sen nimikappaletta. “Parempi jos ei aleta kirjoittaa, eikä soiteta” osuu melko hyvin kohdilleen, niihin aikoihin kun netti ei varsinaisesti ollut iso juttu, mutta kirjeenvaihto oli.

Hieno dramatiikka tosin kärsii siitä, että omaehtoista retriittiäni kesti tismalleen ensimmäiseen kotilomaan ja siellä odottaneeseen kirjeeseen asti. Jos jotain olen, niin en helppo vaan lähes ilmainen.

Tämän kaiken jälkeen olen haalinut käsiini kaikki Röyhkän levyt ja kuunnellut ne puhki, ja käynyt kymmenillä keikoilla. Enkä edes muiden artistien kustannuksella – lopultakin äijän tuotanto muodostaa vain osan mieltymyksistäni. On toki sanottava että tällaisen käännekohdan jälkeen aika suuren osan suomalaisen rockmusiikin valinnoistani koostuu jollain tapaa samankaltaisesta musiikista. Uskallan melkein yleistää että suuri osa 90-luvun alun jälkeen ilmestyneistä yhtyeistä on enemmän velkaa Röyhkän kaltaiselle tarinoita maalailevalle sanoitustyylille kuin vaikkapa aiemmin mainitulle aiemmin vallinneelle tamperelaiselle suomirokille. Jälkimmäisessä lauletaan enemmän asioista. Kaikilla ei tietysti ole Nartun kaltaista, erinomaisen taitavaa yhtyettä tukenaan – Riku Mattila ja kumppanithan jättivät kolmen soinnun rokkenrollin suvereenisti taakseen, ja sen ajan kappaleet soivat kerta kaikkiaan paljon rikkaampina ja monipuolisempina kuin esimerkiksi suurin osa 2000-luvun tuotannosta.

Lopuksi on vielä pakko palata sanoituksiin. Kauko Röyhkä on aina ollut kirjailija, ja se näkyy miehen teksteissä. Jokaisella levyllä on kymmenkunta pientä novellia jotka on sovitettu kappaleiksi; tai ehkä enemmänkin novellin osia, vahvoja hetkiä ja tapahtumia, jotka vievät mukanaan sinne, mutta eivät kerro kaikkea. Kun kuulijalle jää tarpeeksi tilaa täyttää sanojen väliin jäävä tila, sitä voi jotenkin ottaa tunnelman omakseen ja samaistua siihen. Ja kukapa nyt ei haluaisi samaistua esimerkiksi Vakavan tytön kaihoisaan toiveikkuuteen ja lopulta hiljakseen katoavaan, omasta pelkuruudesta kumpuavaan pettymykseen. Tai olla hetken se omahyväinen kusipää joka on Kotona taas.

Tämä nyt meni henkilökohtaisemmaksi kuin tarkoitin. En ole pahoillani, koska jos suhde musiikki ei ole henkilökohtaista – eikä siitä voi puhua pientä katkeraa ylpeyttä äänessään – voi saman tien siirtyä kuuntelemaan jonkun konseptikanavan tarkoituksetonta ja yhdentekevää musiikkimattoa. Enkä minä oikein osaa ymmärtää ihmisiä joilla tätä suhdetta ei ole, oli artisti tai artistit keitä tahansa.

This entry was posted in Keskusteluja levyhyllyn kanssa and tagged . Bookmark the permalink.

2 Responses to Bertil-gigolon tunnustuksia

  1. Tintti says:

    Mun suosikki on se jossa Röyhkää kupaa “tuon sulle Alfredo Carcian pään”

  2. Merten says:

    “Tuon sulle Alfredon pään / tänä iltana näät sen koko komeudessaan”

    Se on mainio kappale, ja elokuvakin on katsomislistalla.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.