Muutama viikko sitten toveri Kari “Kari Haakana” Haakana sutaisi ohimennen aihetta josta on paitsi keskusteltu aiemmin niin statuspäivitysten kuin statuskaljojenkin äärellä, myös rassanut minua henkilökohtaisesti. Ihan niinku iholla ja sen alla. Olen nyt hetken kärttyinen vanha setä jonka mielestä rokkenrolliin rinnastettava kevytkenkäisyys on tuhoamassa nuorisoa kuin panssarinyrkki Sotkaa.
Kävin eilen tutkimusmielessä pitkästä aikaa tutkailemassa blogilistan suosituimpia, luetuimpia tai muuten vain esille nostettuja blogeja. Ja kyllähän minä tiesin mihin olin päätäni laittamassa, mutta silti vieraantuneisuuden tunne oli melkoisen päällekäyvä, kun en kyllä millään tavalla osaa suhtautua parikymppisten nuorten naisten kolttublogeihin. Otos ei ollut erityisen laaja, mutta muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta tuntuu että trendi vie suuntaan jossa on paljon kuvia (jotka eivät kerro tuhatta sanaa, jos nyt edes kahta) ja vähän laajennettuja kuvatekstejä. Tekstin tyylilaji, silloin kun se erottuu, ei nyt ole suoraan korostetun kepeä vaan jotenkin, no, hattaramainen. Ja sen tulkinta on vähän kuin yrittäisi kuvata mainittua tuotetta ihmiselle joka nyt ei vaan missään kontekstissa ole törmännyt hattaraan. Pidän kyllä hattaran syömisestä, mutta jos en tietäisi paremmin, niin ajatus semi-aineettomasta sokerihutusta joka tarttuu hiuksiin olisi vähän kaukainen.
Kädentaito-blogit käsitän astetta paremmin, joskaan en varsinaisesti ymmärrä niitä. Mutta minun ymmärtämiseni ei muuta sitä asiaa, että paitsi lukija- myös kirjoittajakuntaa on. Sehän on aika hienoa, niille jotka hattarasta diggaa.
Meille, jotka eivät, tilanne on niin henkilökohtaisella kuin kollektiivisella tasolla kestämätön. Esitän retorisen kysymyksen, jota muun muassa virkanaisen kanssa juovuspäissämme pohdimme; montako uutta suomalaista blogia olet viimeisen vuoden aikan lukenut? Säännöllisesti? Ja vielä sellaista joka perustuu ihan vanhan koulukunnan tavalla tekstiin? Oma lukemani on noin neljä, joista kaksi mainitun keskustelun jälkeen. Ja vaikka sivuutankin ajan kultaamat muistot, synkkä fakta on että blogeja-kuten-me-blogit-käsitämme on tänä päivänä jäljellä helvetin paljon vähemmän kuin vaikkapa neljä vuotta sitten, ne päivittyvät harvoin, ja niitä kuolee pois paljon nopeammin kuin uusia syntyy.
Tai lyhemmin; minkä vuoksi se jengi, joka loi perusteet suomenkieliselle bloggaamiselle, on lopettanut niiden perusteiden päälle rakentamisen? Helpointa on tietysti osoittaa syyttävä sormi mikroblogeihin ja statuspäivityksiin, kuten aika moni Karin tekstin kommenteissa tekee, eikä osoite välttämättä mene kauheasti vikaan. Itsekin olen kaikkea muuta kuin syytön.
Mikrobloggauksessa on kieltämättä muutama koukuttava seikka, sekä olennaisen tiivistäminen että jonkinlainen tunne välittömästä palautteesta ja siellä olemisesta. Blogin kirjoittaminen on hidastempoisempaa, lukijat löytävät paljon hitaammin perille, ja palaute viipyy jos saapuu ollenkaan. Statuspäivitysten kommentoinnista ja peukuttamisesta on puolestaan tehty paitsi helppoa ja nopeaa, myös läpinäkyvää. Kun kaikki ja niiden kaverit hengaavat parissa yhteisessä aineettomassa hubissa, sosiaalinen hyväksyntä on lähes välitöntä, ja sellainen tietty eteenpäin kannustava Tyttö Sinä Olet Tähti -kierre pysyy yllä.
Ei tämä välttämättä ole huono asia. Paitsi bloginkirjoittamisen ja jollain tapaa pitkäjänteisyyden kannalta. Ei tarvitse olla kauhean tunnustettu psykologi, asiantuntija tai superkonsultti todetakseen että kun jotain saa, niin jotain menettää. Itse huomaan ainakin ajatteluprosessin ja tekstintuottamisen kärsivän; ja jos aikoinaan tuntui jo vähän halvalta yrittää formuloida jotain asiaa blogiinsa nopeasti jotta kokisi pitävänsä sormeaan ihmiskunnan kollektiivisella pulssilla, statuspäivitykset ovat samaa kamaa tiivispuristettuna. Ne kouluttavat paitsi nopeaksi, myös liudentavat sanoman lauseksi tai vain linkkikommenteiksi. Ja jonnekin sinne välille tuntuu katoavat keskittymiskyky ja tietty itsekunnioitus omaa ilmaisukykyä kohtaan.
Ja jos rohkenen sanoa, siinä sivussa luovutetaan hetki hetkeltä äänivaltaa takaisin toisille, ovat ne toiset sitten työkseen kirjoittavia journalisteja tai vaikkapa nokkelia videoita uunotuubiin koostavia tyyppejä. Eikä sekään ole yksiselitteisesti huono juttu, paitsi oman itsensä kannalta, kun muuttuu taas alati kiihtyvällä tahdilla toimijasta passiiviseksi kuluttajaksi ja hengaajaksi. Ihminen nyt vain on laiska peto, joka ajattelematta diggaa enemmän Manun illallista kuin kuluttaa energiaa tehdäkseen jotain.
Mutta jotain pitäisi tehdä. Mielellään heti, jos ei jo eilen. Repiä helvettiin taskulämmin hengailuvietti ja haastaa, ajatella, sekä kirjoittaa. Ja tämä pakko ajaa, ainakin kesälomien jälkeen. Sleepparitko ne lauloivat että “syssymmällä on enemmän aikaa”. Varmasti on, kun tämän kirjoittamisen aikana tein kolme statuspäivitystä.
Niin, tekstin voimaan luottavat blogit ovat tosiaan hukkuneet massaan. En ole ainakaan vuoteen löytänyt yhtään uutta blogia seurattavaksi kuvailemiesi, sinänsä arvokkaiden muoti- ja käsityöblogien joukosta.
Mitä omaan kirjoittamiseeni tulee, peelot ja trollit voittivat. Alkoi yksinkertaisesti inhottaa, kun kommentoinnista suuri osa oli kettuilua ja jankkaamista.
Ehkä sitten joskus taas, uudelta pohjalta. Satunnaisia älähdyksiä lukuun ottamatta.
Peelot ja trollit voittivat myös omalla “mikroblogialustallani” sfnetissä. Jossain vaiheessa kaikki parhaat kamut siirtyivät blogeihin (kontrolloitu ympäristö, jehaa!) ja oli käytännön pakkoa piipertää perässä. Sitten ne siirtyivätkin facebookiin, mutta mun käytännön pakot loppuivat siihen. Facebook on monella tavalla niin banaali ja turha. (Kyllä, kävin kokeilemassa kissani persoonalla ja sain kavereita, eli maasto on tutkittu.)
Twitterissä mulla on kans persoona, mutta en ole ikinä kokenut twitterin käyttöä silleen hauskaksi kuin sfnetin tiettyjä ryhmiä. Vaikka teknisesti se on sama: heitetään läppää kamujen kans, lyhyitä reploja. Vaan kun ei ole kumminkaan sama.
Ei mulla ole mitään muotiblogejakaan vastaan. Luin niitä ennen enemmän, nykyisin hyvin vähän. Tiheästi päivittyviä muotiblogeja ja “päivän asuja” en lue enää ollenkaan.
Olen ihan selvästi teksti-ihminen.. tykkään kovasti niistä “vanhoista blogeista”. Lisäksi kissablogit pysyvät listassa vaikka niiden sanallinen ilmaisu vihloisi silmää. Kierrätys- ja ekoblogit ovat yksi hyvä uudehko ryhmä. Kiinnostavia, usein myös hyvin kirjoitettuja ja kuvitettuja.
Nykyajan nuoret nyt hurahtavat kaikenlaiseen hömppään eivätkä kunnioita meidän vanhusten huolella rakentamia systeemejä. Ovat varmasti niitä samoja joilla on niitä mukana kannettavia telefooneja. Laskutikkuakaan eivät osaa käyttää.
Kunhan täällä älähtelen.
Old skool roks!
Olen useammasta kuin yhdestä syystä samaa mieltä veli Mertenin kanssa. Ja olen jyrkästi samaa mieltä siitä, että asialle on tehtävä jotain.
Syksyllä kuulette, saatana.
Mulla on kadonnut joulukuun jälkeen noin 7000 lukijaa, vaikka nyt onkin trendi taas ollut kuukauden verran ylöspäin, niin sijoitus blogilistalla on jotakin 400, kun se joskus oli noin 150.
Mutta naamakirjan kautta on alkanut sitten myös tulemaan jengiä, enemmän sitä kautta tulee nyt, kuin blogilistan.
Kafa täyttää tänään feitfemän vuotta. Miffä mun hampaat?
En ole väsynyt bl……….., mutta olen kyllä huomannut pahimman kiihkon laantuneen. Joskus menee jopa muutama päivä etten kirjoita mitään, ja kas kummaa, maailma se vain kiertää radallaan. Toisaalta on kyllä vaikea kuvitella että kokonaan lopettaisin.
Uusia tai uudehkoja blogeja? Perinteisiä en lonkalta muista, mutta paras on tietenkin Fok_It. Luen sitä Google Readerin kautta, mutta tilasin kannatuksen vuoksi myös Blogilistalta. Ja olen näemmä ainut tilaaja.
http://fokit.wordpress.com/
[Että ihan "Gangasta?" Whatever.]
Minulla oli tuossa keväällä kuukausien paussi, en lukenut enkä juuri kirjoittanut. Kun loma alkoi, luulin, että minulta menee ikuisuus kahlata läpi kaikki taukoni aikana päivittyneet suosikit. Ei mennyt! Kymmenkunta oli lopettanut ja loput olivat laillani hidastaneet päivitystahtia. Nyt ei enää ole mitään arkistojen pohjilla lukemattomana (vaikka vieläkin tekisi mieli lusmuilla blogeissa sen sijaan, että tekisi opiskeluhommia). On tullut aika laajentaa kenttää. Johan minä tässä jokusen vuoden olenkin mukavuudenhaluisena kierrellyt pelkästään vanhoissa, tutuissa nurkissa. Pitäähän siellä kymmenien tuhansien joukossa olla jotain luettavaksi kelpaavaa, jos vain viitsii kaivaa.
Kaverit hei, kukaan ei enää käytä Blogilistaa, vaan GR:ää. Ja hyviä blogejahan löytyy, edelleenkin, tälläkin viikolla olen tilannut ainakin kolme uutta, esim. tällaisen http://itsenalistus.wordpress.com/ (toi Kyynikko-postaus on kyllä niin sikahyvä).
Mutta ilmeisen mielenkiintoinen syksy tiedossa, which is nice. Jään odottamaan!
Fok_it on kyllä seurannassa. Mutta se on toisaalta tollanen moderni kermaperseilysarjakuvablogi. Missä on tekstimassa ja öld skööl?
Ehkä mikrobloggaamisessa (onko se nyt edes bloggaamista, häh, huutelua ja räpellystä se on jos jotain) on kyllä vauhdin hurmaa, mutta öld skööl röks ja asialle on tehtävä jotain. Kyllä me.
Mä ihan vaan, että Hear, hear! kun koen olevani vähän jäävi.
Juu, kyllä kansalaismedian ryhtiliikettä kaipailen minäkin, mutta jospa muut lähtisivät viitoittamaan tietä ja minä voisin laitella vain lyhyitä kuvatekstejä kesäkuviin. Tunnustettava on että olen itsekin siirtynyt hattaramaisempaan suuntaan oman blogin sisällössä. ;D
Vaikka olen ihan kohta kuusi vuotta vanha, en osaa laskea itseäni vieläkään old schooliin vaikka sen voi niin mielelläni tekisin. Kunnioituksesta vapiseminen ei teidän vanhojen setien ja tätien edessä ole lakannut. Mutta jos minä teidän kouluun pääsisin, niin lupaan oppia ja tehdä ihan mitä vaan. Voin vaikka tuuletella teidän pölyisiä arkistoja.
Tänä vuonna tulee 9 vuotta täyteen omalle blogille. Oli esiblogikin olemassa aikoinaan, sen lopettamisesta tuli 10 vuotta jo täyteen. Blogosfääri on muuttunut näinä vuosina aika reippaasti.
Mikrobloggaukseen olen nyt yrittänyt tutustella, mutta ei tunnu omalta jutulta. Jatkanen huonojen valokuvien ja tekstiviestejä pitempien turhien juttujen kirjoittelua vielä. Välillä on taukoa, mutta sitten taas tapahtuu jotain. Oma blogi on vain päiväkirja, josta toivottavasti voin vanhuksena sitten katsella mitä tuli tehtyä ja missä käytyä.
Aivan, mä laitan asioita ylös; siell´ne ovat järjestyksessä, ja usein jopa haettavissa.
Lukeakin tietysti saa, muttei se ole välttämätöntä.
Lukijaa en yleensä erikseen ajattele, paitsi kerran (ja sekin taisi olla myöhäistä).
Olisi ollut kovin paljon helpompi nostaa peukku Mertenille kuin joutua kirjoittamaan tänne kokonaisia virkkeitä. MOT?
Erittäin asiallinen kirjoitus silti, kaikin puolin.
Viimeisen vuoden sisällä olen alkanut seurata yhtä uutta blogia. Se vaikutti lupaavalta, mutta päivittyi ainoastaan kymmenkunta kertaa.
Täällä on käynyt kommentoimassa jo moni vainaaksi luultu.. Terve kaverit!