Blue Öyster Cult

Näinä vaikeina ja turbulenssia täynnä olevina aikoina – enkä nyt puhu rahoituskriisistä vaan ihan omasta henkilökohtaisesta navastani – on hyvä heittäytyä hetkeksi vakaiden perusarvojen ja nostalgian pariin. Minulle näitä molempia edustaa Blue Öyster Cult, yksi niistä harvoista seuraamistani yhtyeistä jonka ura alkoi ennen syntymääni (ja jatkuu edelleen).

Yhtyeen tunnetuin kappale lienee Agents of Fortune -levyn (Don’t Fear) The Reaper joka on uponnut kansan syvien rivien tietoisuuteen esimerkiksi Saturday Night Live -klassikosta More Cowbell (jonka videoleikkeitä NBC on suuressa viisaudessa poistanut verkosta oikein urakalla, joten linkataanpa nyt vaikka eräänlaiseen ympyrän sulkeutumiseen eli videoon jossa Will Ferrell tarjoilee lehmänkelloa QOTSA:lle tai eräänkin suomalisen punaviinin suurkuluttajan johtaman yhtyeen coverina. On toisaalta sääli että BÖC:in mittava ura ja tuotanto jäävät yhden kappaleen varjoon, vaikka ihan mistään yhden hitin illuusiosta on turha puhua. Ja onhan se hyvä kappale.

Kuten olen jo muinoin maininnut, oma polkuni BÖC:in kanssa alkoi Serkun levyhyllystä ja alkupään tuotannon levynkansista. On mahdollista, jopa todennäköistä, että ensihuomio kiinnittyi debyyttilevyn kansitaiteeseen. Tiedä sitten oliko kyseessä myöhemmin muistiinpanovihkojen marginaaleissa kukoistukseensa puhjenneessa mieltymyksessäni geometrisiin kuvioihin vai kansitaiteen ylipäänsä hieman mystinen fiilis. Hienoa se on joka tapauksessa.

Toinen hieno asia BÖC:issä on sellainen tietty viaton suhtautuminen menneiden vuosikymmenten scifiin ja mystiikkaan. Vaikka nykyisin nörttikulttuuriksi tunnistettu kaikenlaisen kumman diggailu tulee lopulta mainitun taiteen lisäksi esille vain osassa kappaleita, on siinä ihan riittävästi kosketuspintaa tällaiselle nojatuoliscifistille. En ole koskaan esimerkiksi ollut valtava Michael Moorcock -fani, mutta kummasti kirjailijan kanssa yhteistyössä tehty Veteran of the Psychic Wars kolahtaa. Kuten kolahti myös aikoinaan alakouluikäisenä Norjasta ostamani Secret Treaties -levyn salaliitto- ja maailmansotatematiikka. Kenelle korkeajännityskirjallisuuden marinoimalle ei putoa kappale nimeltäME 262?

Kaikkein kummallisinta yhtyeessä – tai minussa, mutta luultavasti molemmissa – on kuitenkin se miten levytykset onnistuvat samaan aikaan kuulostamaan 70- ja 80-luvun stadionrokin pahimpia puolia yhdistävältä pepsi max hard rockilta ja hyvältä. Enkä osaa olla täysin varma onko BÖC tietyn vaikeasti nimettävän genren arkkityyppi, edelläkävijä vai ahkerasti kliseitä yhdistelevä puskutraktori. Luulen kyllä että musiikin yksittäiset osat, kuten vaikka Buck Dharman soolokitarointi, eivät kestä kauhean kriittistä tarkastelua. Dharma on hieno kitaristi mutta ei varsinaisesti tee mitään mitä muut eivät olisi tehneet (tai hitostako minä tiedän, asioita on niin turvallista tarkastella jälkikäteen). Mutta kun perushyvään soittoon kaikki edellä mainittu ja koko muu yhtye, tulos on paljon enemmän kuin osiensa summa.

Toinen hauska huomio on tuotannosta julkaistujen kokoelmalevyjen valtava määrä – on essentialia, super hitsiä ja best offia. Eikä julkaisutapa ole vailla pohjaa; jos BÖC on tehnyt yhden klassikoksi luettavan kappaleen, se on myös tehnyt noin tuplalevyn verran erinomaisen hyvää materiaalia joista osa on selvää klassikkoainesta. Loppumateriaali on hyvää, mutta ei sellaista mikä ikuistaisi bändin muiden kuin fanien mieleen. Jo mainittu Agents of Fortune on mainio esimerkki etupäässä kahdesta ensimmäisestä kategoriasta. Siellä on se puhutuin klassikko, mutta muut raidat tekevät kokonaisuudesta yhtyeen ehkä ehjimmän levyn. Revölution by Night taas sisältää muutaman melkein-klassikon (Take Me Away ja Shooting Shark nyt ainakin), ja lisäksi paljon kamaa joita en satunnaisille kavereille soittaisi.

Blue Öyster Cultin koko alkupään tuotanto löytyy Spotifystä, mutta toisin kuin yleensä, suosittelisin ensikertalaiselle kokoelmaa. Esimerkiksi Workshop of the Telescopes on aika hyvä läpileikkaus. Ehkä myös siksi se löytyy omasta hyllystä.

Loppuun tunnelmapalaksi Astronomyn uusioversion video. Alkuperäinen oli parempi, kuten nostalgikon kuuluu sanoa.

This entry was posted in Keskusteluja levyhyllyn kanssa and tagged . Bookmark the permalink.

1 Response to Blue Öyster Cult

  1. -rh says:

    Blue Öyster Cult – kyllä se puhutteli 1970-luvulla. onko levyjen remasterointi syönyt signaalista syvyyksiä, vai mikä, muttei se enää toimi niin.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.