Faith No More

Minulla on paha tapa assosioida ahdistus musiikkiin ja erityisesti sanoituksiin. Siinä missä jollekulle moinen toiminta on ehkä etupäässä terapeuttista, minulla se menee hiukan sivuun. Jos ajattelen mielentilaa jonkinlaisena moniäänisenä sinfoniana (tai sellaisen modernimpana ja enemmän säröä sisältävänä vastikkeena), ahdistusajan musiikkivalinnat tuovat siihen mukaan tietynlaiset soittimet ja tietynlaisen nosteen. Ei se mielentila juuri parane, korkeintaan syvenee ja muuttuu jotenkin kirkkaammaksi.

Vituttaa enemmän, mutta tyylillä. Jokaiselle tavallaan, itse olen vellojatyyppiä.

Joskus nuoruuden villeinä vuosina, lukioaikaan, ahdistusmusiikin kärkipaikan otti Metallica. Ei kauhean omaperäinen valinta, mutta perusteltu – Metallican keskivaiheen musiikki on tyyppiesimerkki sellaisesta myöhäisteini-ikäisestä itkupotkuraivarista, jossa kaikki on lopullista, jyrkkää ja vihaista. Hyvin mustavalkoista, hyvin iskevää ja lyriikoiden puolesta erinomaisen toteavaa. Sieltä voi katsella esimerkkejä Fade to Blackista ja Dyers Evestä.

Mutta kun aika juoksee, niin ihmiset tuppaavat muuttumaan, ja vaikka ahdistus tuntuu olevan vakio joka iskee aina säännöllisen epäsäännöllisesti, sinfonia saa uusia sävyjä. Tällaiselle kolmekymppiselle kehäraakille on vaikea nähdä enää asioita pelkästään mustana tai valkoisena, sillä vaikka värit ja sellainen tietty valheellinen positiivisuus saavat pysyä ihan helvetin pitkällä, väliin hiipii joka tapauksessa harmaata. Siinä missä Metallican sinänsä pätevän yksisilmäisyyden mantteliperijäksi voi nostaa esimerkiksi Helmetin suorasukaisen vittumaiset ja ironiset lyriikat, harmaan sävyjä minulle edustaa juuri rivinsä uudelleen koonnut Faith No More.

Jos hoidan yleiset kehut pois alta, niin Mike Patton on tulkitsijana ehkä parasta mitä angloamerikkalaisella maailmalla on tarjota, yhtye toimii kuin kone ja levyjen sanoitukset ovat pelkistettyä kultaa. FNM tuli niin monen muun yhtyeen tavoin tajuntaan musiikkivideokanavan kautta – Epic ja Falling to Pieces ovat niitä tuttuja klassikoita. Varsinaisesti suhde kuitenkin alkoi Angel Dust -levyn myötä, joka tavallaan jatkaa sen Metallica-kauden perintöä. Onhan se moniulotteisempaa, mutta pohjimmiltaan kuitenkin aika impotenttia ja katkeraa musiikkia. Kuin harjoittelua tulevaa varten.

Ja tulevalla tarkoitan yhtyeen kahta viimeistä levyä, King For a Day… Fool For a Lifetime ja Album of The Year. Ensimmäinen on se uran tähtihetki ja jälkimmäisessä alkaa jo tuntua yhtyeen hajoamista edeltänyt väsymys. Molemmissa on kuitenkin läsnä sellainen tietty vähän pidemmälle purettu ahdistus – tai ainakin kuuntelijalle mahdollisuus peilata omaa itseään – ja paljon yksittäisiä hienoja tuokiokuvia.

“Sometimes life, it moves too slow
Slows to a crawl, and then the poetry is lost
And without speed, hope becomes certainty
And for once I’m certain
(I never felt better now)”

– Faith No More / Helpless

Ehkä se suurin muutos aikaisempaan ahdistavaan sinfoniaan on että siinä missä aiemmin ja tietynlaisessa musiikissa asetelma on esityksen persoonalla – ja kuuntelijalla – olla yksin vaikeuksia, koko maailmaa tai jotain muuta vastaan, tässä on kasvettu huomaamaan että valitettavasti kukaan ei ole maailman napa. Ollaan tavallaan vähemmän itsekeskeisiä ja enemmän henkilökohtaisia, jos se nyt on mahdollista. Se olet yhä sinä ja ahdistuksesi, mutta koko maailmaa vastaan on mahdotonta tapella vain asenteella. Sitä muuttuu kuunnellessa jotenkin vähän ulkopuoliseksi tarkkailijaksi itseäänkin kohtaan. Näkee kaiken pienuuden, virheet, tyhmän käytöksen, mutta jotenkin lämminhenkisesti. Ei tarvitse asettua itseään vastaan vaikka tunnustaa heikkoutensa.

En tiedä tarkemmin, mutta siinä vaiheessa kun musiikki muuttuu tehosteesta itsetutkistelun välineeksi ollaan saavutettu jotain. Kuten myös siinä, kun musiikki ei ole vain yksioikoista piristystä. Piristystä nyt saa mistä vaan, suklaasta, seksistä, peleistä, viinasta, itsensä viiltelystä. Kaiken voi tunkea taka-alalle odottamaan parempaa hetkeä jota ei tule.

Kuuntelen minä vielä niitä mustavalkoisempiakin esityksiä, niin Faith No Morelta, Metallicalta, Helmetiltä, kuin muiltakin. Vaikka on ylevää suorittaa itsetutkistelua ja ottaa elämän vastoinkäymisiä takkiinsa, on syytä muistaa että ihan koko lautasta ei tarvitse syödä yksin. Joskus on hyvä antaa sen kaiken negatiivisen kristalloitua ihan pyyteettömään ja mustavalkoiseen vitutukseen. Tuli vain mieleen.

Faith No Moren tuotanto löytyy kokonaisuudessaan Spotifystä. Ja näin lopuksi, ettei tämä jäisi vain tyhjäksi tematiikaksi, hetken laulu ja sarjakuva jotka jotenkin kauniilla tavalla täydentävät toisiaan.

“It is not a good, if you are not looking good
This is the best party that I’ve ever been to
Today I asked for a god to pour some wine
In my eyes
Today I asked for someone to shake some
Salt on my life
Look!
Everything’s spinning
(We’re on the ground)
Never cheer before you know who’s winning
(Don’t make a sound)

Sniff the glass and let it roll around on your tongue
Let me introduce you to someone before the
Party is done
Someone to look to in need or in want or in war
If you give him everything, he may give you
Even more

This is the best party I’ve ever been to

Don’t let me die with that silly look in my eyes”

– Faith No More / King for a day


Parking Lot is Full

Parking Lot is Full


(Lähde: Parking Lot is Full)

This entry was posted in Keskusteluja levyhyllyn kanssa and tagged , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.