CMX

Eilisen merkintää vähän aasinsiltana käyttäen, vaikka yritänkin välttää aakkostusta ja muuta turhauttavaa, CMX jää yhtyeenä minulta turhan usein paitsioon. Ehkä siksi että muilta se ei yleensä jää. Tornionjokilaakson pienet suuret miehet ovat niin pitkään olleet sen mystisen suuren yleisön maskotti, että niiden ottaminen esille tuntuu jotenkin likaiselta. Pitäisi pakosta mainita Joutsenlaulu samassa yhteydessä (hups). Se on epäreilua, koska ei CMX:ää nyt voi varsinaisesti pitää valtavirtaa pitkin uivana yhtyeenä tai millään asteikolla yleisöä kosiskelevana. Pikemminkin ovat yrittäneet aktiivisesti päästä yleisöstään eroon tekemällä ainakin päällepäin mitä haluavat. Eivät ne itse ajan hengelle mitään mahda. Luullakseni.

Puhun toisaalta omasta kokemuksestani; en alunperin innostunut kauheasti yhtyeen musiikista kun siihen ensimmäistä kertaa tutustuin joskus 90-luvun suuressa heräämisessäni ja irtiotossa helismaalaisen koulukunnan rokkiosastosta. Toisin kuin ensimmäisenä askeleena toiminut Röyhkä jonka Narttu-, Combo- ja ties mitkä kokoonpanot kuitenkin suorittivat soitannon varsin eheästi, melodisesti – jopa perinteisesti, CMX äkkiväärä tiluttelu sai aikaan hylkimisreaktion. Ei ehkä mikään ihme kun ajattelee että siihen maailmanaikaan oli pinnalla viattomasti pornahtava Nainen tanssii tangoa.

Ensimmäisen muistamani hämmentävän ensikosketuksen tähän kaikkeen sain joskus kesällä 1994 Kaivopuistossa, jonka ulkoilmakonserttiin olin kiiruhtanut silloisen post-armeija-työllistymistyöpaikkani tapahtumasta Huitsin Kuusesta ™. Ole siinä nyt sitten, kun olet tullut katsomaan seuraavaa suurta juttua hiki hatussa ja nopeusrajoituksista piittaamatta, ja kohtaat kirkkaassa auringonpaisteessa jonkun identiteettiään etsivän proge-orkesterin. En varsinaisesti mainostanut jakomielitautista vastaanottoani, koska CMX oli kuitenkin se nouseva kyky ja jokinhan siinä puhutteli. Jos nimittäin olen koskaan ollut jossain helppo, lähes ilmainen, niin lähinnä siirtämään ihan lupaaviakin juttuja syrjään hyvin lyhyellä tutustumisella.

Olen sittemmin tottunut ja oppinut pitämään myös yhtyeen rytmihäiriöisemmästä tuotannosta, mutta samaan hengenvetoon on sanottava pahimmillaan soitanto tuo mieleen koulubändin jossa Yrjänä näppäilee bassolla jotain nohevaa (paino sanalla näppäilee), Halmkrona tiluttelee tukkahevisooloa ja Rasio rouskuttaa menemään kuin paraskin speed-metal -hirviö. Ei sillä ettei se toimisi, mutta kivat stereotypiat. Ehkä ne täydentävät toisiaan.

Ollakseen yhtye jonka kanssa olen noussut ylös väärällä jalalla ja josta tuntuu olevan noinkin paljon piikiteltävää sanottavaa, pidän CMX:stä kamalan paljon. Jopa niin paljon että se nousee kevyesti kärkiviisikkoon suosikkiyhtyeissä, kun asiaa pysähtyy oikein ajattelemaan, eikä ota kaikkea ihan niin itsestäänselvyytenä. Sanoituspuolella Yrjänä onnistuu kaikesta huolimatta tai juuri sen vuoksi olemaan ehkä yksi korkeaprofiilisimmista rocklyyrikoista millä tahansa asteikolla. Olkoonkin että lopputulos vaikuttaa usein pseudomystiseltä runopoikailulta, se on melko helvetin hyvää sellaista. Ja teknisesti oivaa. Ja miten voi olla pitämättä ihmisestä joka sanoittaa levyllisen kirkasotsaista, korkealentoista scifirokkia? On eittämättä rankkaa olla kansakunnan (epä)virallinen intellektuellirokkari, mutta olisi se varmaan rankempaa ilman huomattavalla työllä ansaittuja kannuksia.

Soittopuolestahan minä en tunnetusti ymmärrä mitään mutta sanotaan nyt vaikka että jos minua ei saa kyllästymään itsetarkoituksellisella kikkailulla ja alleviivatulla progeilulla, jotain tehdään oikein. Puhumattakaan siitä että CMX on edelleen yksi kovimmista livebändeistä. Tai oli kun viimeeksi näin. Siitä voi olla jo hetki.

Yllättävää kyllä, itselle tärkeimmiksi levyiksi ovat muodostuneet CMX:n konseptialbumit, jos nyt ensitutustumisen aikainen tuotanto saa tiettyä pyyteentöntä rakkautta osakseen. Uusin levy, Talvikuningas, on muutenkin kuin teemaltaan ehjin ja onnistunein kokonaisuus, ja Dinosaurus Stereophonicuskin putoaa kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti yllättävän hyvin. Lasken konseptilevyksi myös salaisen paheeni, Discoinfernon. On oikeastaan helpompaa listata ne levyt jotka eivät oikein toimi, eli Isohaara ja Pedot, joissa molemmissa on sellaista helppokäyttöisen välityörokin makua. Vainajala ja Rautakantele pinnistelevät juuri ja juuri riman yläpuolella. Kolmikärki ja Veljeskunta ovat minulle sellaista tyystin eri skaalalla liikkuvaa kuriositeettia. Toimivat, mutta eivät oikein ole vertailukelpoisia.

Lopuksi hauska kuriositeetti, jonka olen varmasti maininnut ennenkin. Joskus aikoinaan minulla ei ollut äänikorttia ja/tai kaiuttimia 286-pc:ssäni, joten tapasin kuunnella musiikkia c-kasetilta pelatessani. Rautakanteleen ilmestymisen aikaan XCOM: Terror From The Deep oli kuuminta hottia ainakin allekirjoittaneelle. Meni muutama pitkä ilta jonka aikana puhkipelasin pelin ja puhkikuuntelin levyn – ja nykyään, kun kuuntelen Rautakanteletta, silmieni edessä liikkuvat XCOMin ukot. Ja kun näen niitä ukkoja… Yleensä soi Yöllisiä-kappale mainitulta levyltä. Toinen samanmoinen kombo on alkuperäinen Wolfenstein ja Neljän Ruusun Kasvukipuja-levy.

Tulipas tästä varsinainen rakkaudentunnustus. Kyllä CMX on hyvä. Ja tuotanto Auringosta eteenpäin löytyy Spotifystä, sekä viimeistä levyä edeltävät sanoitukset yhtyeen mainioilta nettisivuilta.

This entry was posted in Keskusteluja levyhyllyn kanssa and tagged . Bookmark the permalink.

2 Responses to CMX

  1. eepp says:

    Hoi. Naseva tunnelmailu, vaikeat suhteet CMX:n kanssa lienee hyvinkin yleisiä?

    Erilaisten vihujen metästäjänä pisti tuolta silmään tuo yhen levyn nimi – kyseessä on kuitenkin Discopolis, -inferno on toki -poliksen avaussanailu.

  2. Merten says:

    Hyvin bongattu. Ei muuten ole ensimmäinen kerta kun erheytän tuon.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.