Walesin kissat

Olen joulun jälkeen palaillut pätkittäin vanhojen suosikkien pariin, etupäässä kuuntelemaan Manic Street Preacherseja. Vaikka yhtyeen viime vuodet ovat kuluneet jotenkin tutkakatveessa, ja kaksi viimeisintä levyä ovat minullekin harvoin kuunneltuja kuriositeetteja, sitä mielellään ottaa ahdistusta tahdittamaan tällaisia kappaleita:

Mutta nykyisessä ahdistuksessa vellomisen asemesta Manicsien kanssa voi palata 90-luvun alkupuolelle, jolloin tämä emo-yhtyeiden evoluutioketjun puuttuva lenkki iski minunkin tietoisuuteni musiikkivideokanavan kautta. Walesin runopoikien herkkyyttä ja herkkää rajuutta voi ihmetellä vaikkapa Motorcycle Emptiness ja Suicide is painless -videoilla. Jälkimmäistä, MASH-sarjasta tuttua rallia, on coveroinut muutama muukin suosikki. Tai no, ainakin Marilyn Manson.

Henkilökohtaisesti tärkeimmäksi on kuitenkin noussut kadonneen kitaristin Richey Edwardsin joutsenlauluksi jäänyt Holy Bible -levy. Jos aiemmilla levyillä ahdistus oli vähän muodikkaan oloista, Holy Biblellä valutaan suoraan lopun ajan tunnelmiin, ja se rokkikin on vähän sellaista ylikuormittunutta, ylipolitisoitunutta – vähän niin kuin olisi enemmän sanottavaa kuin mihin rahkeet riittävät, ja homma menee nimienpudotteluksi. Minuuttia vaille mestariteos, kuten esimerkiksi Revol tai Faster.

En osaa vieläkään oikein suhtautua Edwardsin jälkeiseen tuotantoon, joka on toisaalta melkeinpä parhainta 90-luvun puolen välin jälkeen tehtyä voimapoppia, ja toisaalta puhkisoitettua ja -kulutettua sellaista. Everything Must Go -levyn sinällään mallikas A Design for Life jättää jotenkin taaksensa musiikin – jos nyt ei aiheen – puolesta kevyemmän Kevin Carterin ja varsin mainion Interiors (Song for Willem de Kooning) -tiedostavuuden.

Samaa parhauden ja patetian välimaastossa kävelyä homma on ollut sen jälkeenkin ja uudemmista levyistä vain Know Your Enemy palaa tunnelmissa lähemmäs alkuaikojen pimeä-tie-mukavaa-matkaa -menoa. Levyltä löytyvät esimerkiksi jo mainittu Ocean Spray, hauskalla videolla kuorrutettu, mutta ehkä levyn ontoin esitys So Why So Sad? – mutta myös vähemmälle huomiolle jääneet Dead Martyrs, His Last Painting ja My Guernica.

En tiedä; vaikka toki kuuntelen Manicsien popimpaakin puolta (varsinkin jos mukana on Nina Persson toisena laulajana), jään jotenkin kaipaamaan sitä tiedostavampaa, vihaisempaa ja ahdistuneempaa puolta. Kaksi kolmestakin olisi hyvä. Ja vaikka veikkaan, että uudelleen aktivoitunutTurku Romantic Movement (ex-Turun Romantiikka, tuo Suomen Manicseiksi usein tituleerattu joukko) tuo kaipuuseen jotain balsamia, kaipaan myös Walesin poikia.

Päivän avainsana? Ahdistus.

This entry was posted in Ihmelapsen viimeiset hetket and tagged , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.