Arvot

“Arvon koti oli
seksuaalikielteinen ja siisti
isä diggas Tarvaa
äiti murtomaata hiihti
vaan Arvo tahtoi elää
ja elämää suurempaa naista
samaa arvomaailmaa
muttei yhtä arvosidonnaista”

(Lapinlahden Linnut: Arvon rauha)

Minä en yleensä oikein välitä arvokeskusteluista. Ehkä siksi, että jos keskustelijoiden arvot eivät huomattavasti eroa toisistaan, tulos on yleensä aika haaleaa henkistä olalle taputtelua ja vahvistuksen hakemista arvoista johdetuille omille näkemyksille. Toisaalta siksi, että jos arvot suuresti eroavat, joutuu ottamaan huomioon ettei implisiittisesti ole oikeassa. Melko karmiva ajatus – ei se, että antaa periksi tai on yhtä mieltä siitä että on eri mieltä, vaan se, että omien arvojen kyseenalaistaminen tuntuu aika loputtomalta tieltä.

Käsi ylös ne, jotka huomaavat välillä miettivänsä blogia kirjoittaessaan että voinko nyt sanoa näin? Voisin jos puhuisin peilille tai tutuille, mutta kun pitää ottaa huomioon että tätä voi lukea joku satunnainen seikkailija tai että blogin kohderyhmä onkin muodostunut jonkun aivan muun kuin oman ja jaetun arvomaailman perusteella (vrt. mikä tahansa ei ihan suoranaisesti henkilökohtainen julkaiseminen, vaikkapa ammatillinen).

Satunnainen huulen pureminen ei ole vielä pahasta, mutta kuvittelisin että jos noin ylipäätään joutuu kyseenalaistamaan arvojaan muutenkin kuin kirjoittaessa, se käy rankaksi. Vaistonvaraisesta, kokemukseen ja mutu:un pohjautuvasta nopeasta toiminnasta tulee äkkiä hankalaa heikoilla jäillä kävelyä. Ehkä näin tapahtuu vain jonkun tietyn asian yhteydessä, ehkä laajemminkin. Joka tapauksessa sitä huomaa äkkiä joutuvansa prosessoimaan asioita paljon enemmän – hetken aikaa hyvin virkistävää oman itsensä kyseenalaistamista, pidemmän päälle varsin vittumaista epävarmuutta.

Enkä nyt tarkoita mitään kosmeettista kyseenalaistamista, esimerkiksi jos paatuneena pakanana joutuu toimimaan uskovaisten seurassa. Silloin tietää arvonsa, tietää mihin ne pohjautuvat, ja osaa sen perusteella halutessaan ohjaamaan omaa ulosantiaan. Jättää esimerkiksi kertomatta sen vitsin vartiotornin palosta. Tarkoitan, että moisessa tilanteessa joutuisi ihan perustavalla tavalla käymään lävitse omia arvojaan vaikkapa nyt uskosta. Paitsi että joutuu miettimään omaa ulosantiaan, huomaa äkkiä olevansa jonkinlaisella epävarmuusalueella, jossa käytös ei tulekaan vaistonvaraisesti. Kaikki pitää kierrättää sellaisen taustalla pyörivän arviointi- ja reagointiprosessin lävitse. Ja sillä on sitten aliprosesseja, jotka käsittevät paitsi asioiden vaikutusta, myös historiaa. Miksi olen tästä tätä mieltä, miten olen siihen oppinut, kuka siihen on vaikuttanut ja ennen kaikkea, voinko nyt olla varma että minä itse olen todella tätä mieltä. Onko tämä fiksua? Olisiko toisaalta fiksumpaa, jos näin? Kuka minuun sitten vaikuttaa?

Koska olisihan se helvetin kivaa olla yksilöpyksilö, joka on jotain mieltä perustellusti ja omista lähtökohdistaan, eikä siksi että lapsuus/ympäristö/tuttavat/televisioevankelistat/elämäntapakonsultit/naisten- ja miestenlehdet/kosminen säteily on muovannut sinusta huomaamatta jotain. Oli se nyt sitten radikaali vastarannankiiski, konservatiivinen mulkku, mielipiteetön olmi tai harmaa massajätkä.

Tämän pitkällisen ja pseudofilosofisen alustuksen jatkeena: olen viime aikoina joutunut ja tulen mitä suurimmalla varmuudella käymään lähitulevaisuudessa lisää tälläista keskustelua peilin kanssa. Ei, se ei liity uskontoon. Sillä ei varsinaisesti ole maailmanpoliittista merkitystä. Se on vain melko kuluttavaa. Minulla ei ole tapana kauheasti kyseenalaistaa suurinta osaa toimintaani muokkaavista perusarvoista – olen yleensä ollut niihin varsin tyytyväinen, eikä niiden vuoksi ole tavannut osua normaalimäärää enempää kuonaa tuulettimeen. Ne ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttuneet osaltaan aika radikaalistikin, mutta harvemmin minkään tiedostetun pohdinnan vuoksi – olen noteerannut jossain vaiheessa, että nyt ajattelen joistain asioista koko lailla eri tavalla kuin ennen, nähnyt että suunta on oikeanlainen, ja lakannut huolehtimasta asiasta.

Se ei ole vaatinut suurta panostusta ja muutos on tapahtunut itsekseen. Minulle, joka olen pohjimmiltaan hyvin turvallisuushakuinen ja muutosvastainen ihminen, se on hyvä. En pidä epävarmuudesta, ja tunnetta siitä etten ole johonkin itseeni liittyvän asian kontrollissa, vihaan syvästi. Ja jos muutos näyttää väistämättömältä, enkä esimerkiksi pysty vain sivuuttamaan sitä, joudun käymään asian lävitse juurta jaksain, ainakin näennäisen rationaalisesti, ja päätymään ratkaisuun X jotenkin loogisesti. Mitä monimutkaisempi, tunnepitoisempi ja vaikeammin loogisesti jäsenneltävissä oleva asia on, sitä vaikeampaa, pidempää ja epävarmempaa prosessointi on.

Joku voisi sanoa että arvojen miettiminen ja niistä keskusteleminen on hyvästä. Olen osittain samaa mieltä – vaikka lopputulos jäisikin vajaaksi, ainakin tulee luodattua lävitse itseään. Toisaalta, tiettyjen tiedostettujen tai tiedostamattomien perusarvojen haastaminen on niin perkeleellisen rankkaa puuhaa, että sellaisen aloittamiseen on parempi olla hyvä syy. Ilman hyvää syytä koen arvomaailmani kyseenalaistamisen – tekee se minusta sitten radikaalin vouhottajan tai kangistuneen konservatiivin – melkeinpä loukkaavaksi. Ja taas toisaalta, jatkuva ymmärtäminen ja “no mä nyt olen tätä mieltä, mutta se olen vain mä, voit olla eri mieltä, koska me kaikki kato ollaan yksilöitä” -perustelu on myös helvetin rasittavaa. Pitäisi positiivisesti ajatella että ihmiset ovat sentään jonkin verran ajatelleet miksi ovat jotain mieltä, ja uskoa että kommunikaatio yleensäkin lähtee siitä että muut ovat fiksuja ja valaistuneita, semminkin kun ei itse aina jaksa olla moinen ylevä persoona.

Tuli vain mieleen. Olisi ehkä syytä käydä itsensä kanssa arvoskeskustelu arvokeskusteluista, ennen kuin jatkaa matkaa vaikeampiin aiheisiin. Tai ehkä juuri kävin.

This entry was posted in Ihmelapsen viimeiset hetket and tagged , , . Bookmark the permalink.

8 Responses to Arvot

  1. Janne says:

    Kai sää ny ymmärrät, että sun tarttee ny kertoa se vitsi siitä vartiotornin palosta?

  2. Merten says:

    Sori, mun arvomaailmani ei anna periksi.

  3. Pare says:

    Pistä edes linkki vitsiin, jos et viitsi kertoa.

  4. Merten says:

    Mun arvomaailmani ei myöskään anna periksi kertoa ettei mitään vitsiä ole.

  5. Alceste says:

    Dude, kusetusta.

  6. Sari says:

    Hei!

    Pyydän saada käyttää julkaisuasi väitöskirjatutkimuksessani, joka käsittelee elämäjulkaisemista internetissä. Käytän vain julkista materiaalia; nimimerkkiä, blogitekstejä ja mahdollisten lisäsivujen sisältöjä.

    Jos annat luvan, sinun ei tarvitse tehdä mitään, jos haluat kieltää julkaisusi käytön, kommentoi “Tutkijankammioon” http://smostm.wordpress.com (täältä myös lisätietoa tutkijasta ja tutkimuksesta) tai ilmoita asiasta sähköpostitse sari.ostman@gmail.com.

    Kiitos avustasi,
    t. digitaalisen kulttuurin Tutkijakokelas

  7. Merten says:

    Historiankirjoihin merkittäköön, että luvitettu on, koska juuri näin tulee lupaa pyytää.

    Pitäisi ehkä lisätä blogiin yhteystiedot.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.