Tonttirajat sovitaan aina humalassa

On laji jonka muualla tapaa kuin värikuvissa
se saa gallupeissa äänensä kuuluviin
se sanoo: “no joo”

Minulla on sellainen tunne että tämän kesän jälkeen alan hiljalleen lipua osaksi mökkijengiä. Siis sitä ihmisryhmää joka lumien sulettua lähtee töistä heti kun kello lyö kolme, kaahaavat ennen ruuhkaa kotiin ja aloittavat hillittömän pakkaamiseen. Farmariin kyytiin perhe vaihtovaatteineen, vapaavalintainen lemmikkieläin ja tietty metrimäärä lautoja, tai multaa, tai maalia. Sitten automarkettiin, mukaan tuplapaketti sokerintonta limsaa isoissa pulloissa, sipsipussi, reilu kilo lihaa marinadissa (yäk), uudet perunat, vihannekset ja maitotuotteet. Kaljaa unohtamatta. Sitten parin tunnin ajomatka illuusioon maaseudusta, matkalla kahvit ja nahkeat viinerit kahdenkymmenen minuutin jonottamisen jälkeen, ehkä tuulilasien pesu.

Lopulta erikoispikakoe soratiellä ja perintömökin sijainnista tai lompakon paksuudesta riippuen ilmaistointikojeen sammuva ujellus mökkipihassa tai lähimmällä parkkipaikalla, josta pitää vielä soutaa tai kävellä tönölle.

Se riidellessään keittää kahvin vuorotellen
se puhuu vuorista, miettii laaksoja

Mökkeilyssä, näin olen ymmärtänyt, ylevin tavoite ei ole löhötä vaan saavuttaa täydellinen irtautuminen työstä tekemällä, no, työtä. Pitää nakutella suoja aggrekaattorille tai vesipumpulle, kääntää mullat kasvimaasta, istuttaa Lantalandiasta ostetut auringonkukat tai yrtit tai mitkä lie kasvikset, laittaa vähän pakkelia mökin julkisivuun, nikkaroida uudet portaat tai vähintään haravoida piha. Unohtamatta tietetenkään verkkojen laskua. Kalaverkot lasketaan vaikka puolet perheestä olisi allergisia järviveden turskanvastikkeille, vaikka lammesta nousee pelkkää roskakalaa ja vaikka teini-iän kukoistukseen ehtinyt nirppanokka (tai keski-ikää hapuava perheen pää, toim. huom.) kieltätyy syömästä kalaa vedoten joko viikon eettisiin periaatteisiin, lapsuuden traumoihin tai on että yäk, minä en suomuista limaeliötä suuhuni pistä.

Se varastaa poikasiltaan lahjapaperin
että poikaset saa lahjat paperin sisällä

Myöhään yöstä, kun on asettauduttu, tuuletettu pahimmat homeet petivaatteista ja otettu kaapista esille vuosikertaa -89 olevat urheilujoukkueen verkkarit tai neonkeltainen tuulipuku, laitetaan viimein sauna tulille ja toivotaan ettei tule nokipaloa. Jos ei tule, samoillaan sysipimeässä metsässä etsimässä vihtatarpeita, korkataan kaljatölkit ja ollaan että kyllä tämä mökkielämä on saatanan hienoa. Aina siihen asti kunnes lähtöpäivänä taas tajutaan ettei todellakaan ole juoksevaa vettä ja että keskikokoinen perhe saa viikonlopussa aikaiseksi aika helvetillisen kasan tiskiä.

Sunnuntaina, kahden tunnin pakollisen lätkä/futis/hornula-kilpailulähetyksen jälkeen (Radio Suomesta, tottakai, haluatteko kuulla vielä kerran Laura Voutilaisen euroviisuiskelmän vuodelta nakki? Tai ehkä Kaija Koota?) tullaan himaan levänneinä, pakarat täynnä hyttysenpuremia ja ollaan taas valmiita työviikkoon. Ja vannotaan että ensi viikonloppuna ei lähdetä tai jos lähdetään, ei tehdä mitään. Viimeistään keskiviikkona mennään rautakauppaan tai Lantalandiaan.

Mökkinaapureiden sosiaalisesta hämähäkinverkosta en sano mitään, kun ei ole ensikäden tietoa. Ehkä ensi kesänä. Samalla jotain maanomistajan kukkapenkkejä tyhjäksi syövistä mullikoista.

Se palauttaa haravan sinne mistä otti sen
se palaa vielä pöytään tyhjä lasi kädessään

Sitä tavallaan antaa tämän kaiken itselleen anteeksi kun istuu saunan kuistilla hitaasti tummenevassa illassa, ennen hyttysaikaa, ja katsoo järvenselälle. Tai kun pelaa myrskylyhdyn valossa jälkikasvun kanssa ristiseiskaa. Tai sen nuorimmaisen ensimmäisen ison kalansaaliin jälkeen. Toivon. Ainakin minä olen antanut anteeksi ja olen valmis ottamaan tämän raskaan taakan kannettavakseni, sukupolvelta toiselle. Mutta verkkoja en laske. Kala on yäk.

En tiedä kuvittelenko, mutta uumoilen että loppu-osa perheestä on myös antautumassa. Tähän uskomukseen minut ajaa tytön useamman tunnin mutakeittoprojekti ja vaimon äkillinen nyt-tähän-tulee-kuoppa-vaikka-on-puolen-tonnin-siirtolohkareita-perkele -hetki. Ehkä me sitten ostetaan se omenapuu ja laitetaan kukkapenkki. Siihen edellisten sukupolvien kukkapenkkien viereen. Leimataan tontti vastaanotetuksi.

Sitäpaitsi, nykyään kulkee moottoritie melkein perille asti. Toista se oli ennen, kolmen tunnin kesäruuhkassa hyytyessä, mennen ja tullen. Ja matkoja voi aina käyttää tekosyynä kertaluokkaa järeämmän auton ostoon.

Kelle minäkin näitä vakuutteluja kirjoitan?

Sellaista on kadunmiehen elämä
espanjalaisvalloituksen aattona
kun tarvitaan jokainen minuutti

(Absoluuttinen Nollapiste: Tonttirajat sovitaan aina humalassa)

This entry was posted in Ihmelapsen viimeiset hetket. Bookmark the permalink.

9 Responses to Tonttirajat sovitaan aina humalassa

  1. Helen says:

    Johan taas. Osui ja upposi. Lisäksi tästä tuli vielä mieleen se yksi Matti Mäkelän novelli, se jossa kerrotaan rempasta.

  2. Kuraattori says:

    Mä olen näköjään täysin päässyt välttymään ajatusmaailmalta ja kokemusnipulta joka luo tämän kuvan kesämökkielämästä.

    Itsellä, hyvin harvoin kun käy (en omista ajokorttia enkä autoa), käy niin että mökki on meren rannassa, sauna laitetaan heti tulille, töitä ei tehdä ellei ole pakko, ei siis niin päin että levättäisiin vain pakon edessä. Merikalat on savustettuina loistavia ja lähimmät naapurit +200 metriä kumpaankin suuntaan rantaa pitkin.

    Ah, mökkijengiä, no juu ei sitten mitään.

  3. Tekosyy says:

    Tässä tuli sitten koko mökkeilyn idea esille todella tarkkaan. Minä olen aina ihmetellyt, miksi ihmiset haluavat mökille, siis omakotitalossa asuvatkin. Voisihan sitä kotonakin katkaista sähköt viikonlopuksi, hakea vettä lähijärveltä (niin ja pestä astiat siellä järvellä), yöpyä teltassa ja hätistellä hyttysiä.

  4. /mek says:

    Eka kesä ilman kalastusta, ensi vuonna on jo katiska, kahden tai kolmen päästä ne verkot. Todella hävinnyt on vasta kun virittää pitkääsiimaa ja kiroaa.

  5. Stenu says:

    Kyllä se on justaansa näin, että mökkeily ei koskaan ole sitä mistä kaverit kahvitauolla kaihoisasti puhuvat. Nimimerkillä viisivuotissuunnitelmassa ei ole näkyvissä yhtään työtöntä mökkipäivää. Ja se on ihan tasan perseestä se.

  6. Minä olen ajatellut siirtää kesäasunnon hankkimista, kunnes voin hankkia sen kantakaupungista.
    Kuka saatana nyt kesällä maalle menisi?

  7. Osa teistä ei selvästikään ole mökkijengiä. Ei se mitään. En minäkään tiennyt olevani tai sellaiseksi tulevani.

    Minusta sellaiseksi tuleminen on perin hämmentävää, etenkin kun se tuntuu kolkuttelevan omilla porteilla.

  8. Minullahan oli mökki. 15-vuotta.
    Kävin siellä kai kolmasti?
    Itse asiassa kuultina, tullee minulta siihen liittyvä muistelo ulos hetken päästä.

  9. JP says:

    Hilpeää ja nähtävästi varsin osuvaa arviointia – kuten aina. Luojan kiitos ei ole omaa kokemusta, kun kävimme sukutilalla tai joskus firmojen/työnantajien/tuttujen edustushuviloilla. Nyt ikääntyessä kaipaa lisää puutarhaa, ja mökki jo katsottu.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.