Meidän on annettu pudota

Paniikintunne alkaa kerääntymään kurkunpohjalle, puhe ei kulje ja ajatustoiminta häiriintyy. Vähän jo odottelinkin milloin väistämätön tapahtuu. On tavallaan rauhoittavaa että tuli.

Työtehtävät muuttuvat – parin vuoden hauskan puhdetyön ja harrastustoiminnan (kuten tälläistä sisäistä kehittämistyötä voisi leikillisesti kutsua) tekeminen loppuu ja hommat vaihtuvat. Pitää taas aloittaa Oikeiden Töiden tekeminen. Ei tämä nyt sinällään harmita; noita hommia tänne alunperin tultiin tekemään, mitä nyt ajauduin sivuraiteelle kotvaksi. Sivuraiteelta pääväylälle paluu vain vähän kammottaa, kun ei ole tuota koodaamista tullut ihan hetkeen harrastettua. Ehkä se sieltä, niin kuin pyörällä ajo, parin ojan ja rapakon kautta horjuen uralle, sitten silmät kiinni ja toivoo ettei vastaan tule rekkoja.

Jos nyt tikulla pitää huonoja puolia kaivaa, niin nykyiset hommat eivät suoranaisesti loput, uudet ainoastaan priorisoidaan niiden edelle. Tässä kohtaa voi naurahtaa vahingoniloisesti. Olen valitettavan tietoinen siitä millaista vittumarallaa työelämän kauhun tasapaino voi tälläisinä hetkinä heittää. Pitää taas kaivaa kaapista esiin Suomi-Ei-Suomi -sanakirja. Ja työmatkakin muuttuu puolen tunnin raiteilla köröttelystä tunnin ruuhkassa istumiseksi suuntaansa.

Tähän väliin laulu- ja soitinyhtye YUP:n kappale Meidän on annettu pudota sopii kuin puks mahhaan:

Ja jonain aamuna hän pakkaa laukkunsa
astuu autoonsa ja ties minne ajaa
suuren metsän taa, missä autio maa
kraateria valtavaa ympäröi, sen reunalla
hän riisuu takkinsa, hän riisuu paitansa
housut, kengät, hattunsakin nyt unohtaa
sulkee silmänsä ja luottaen onneensa
kuilun syvyyksiin hän sukeltaa
putoaa minuutin, putoaa toisenkin
putoaa pumpuliin, ollen perillä kai
silloin hämärästä esiin hymyilevä hahmo
astuu, kysyy: “Miltä tuntui?
Ei hullumpaa, vai!”

 

Illalla katson kulta-ottelun mutta jätän lätkän väliin ja lähden keikalle.

This entry was posted in Ihmelapsen viimeiset hetket. Bookmark the permalink.

2 Responses to Meidän on annettu pudota

  1. Sulkakynä says:

    Voi pojat, tuttu tunne. Tänään viimeksi katsoin sitä vuorta edessäni, jonka huipulle kaadetaan joka suunnalta lisää tehtäviä. Todellakin masentava tunne, ei oikein tiedä mihin sitä pitäisi sohaista lapiolla, ettei vuori kaadu niskaan. Priorisointi onkin kova sana kun resurssit ovat vähissä – poimin viisi tehtävää ja lähdin pureskelemaan niitä yrittäen olla välittämättä miten muut huutelevat omien tehtäviensä perään.

  2. Sun äitis says:

    Annettu pudota, onneksi ei kivikovaan pohjaan asti.

    Tähän ikään mennenssä on ehtinyt tulla töyssyjä. Ei niihin totu, ei niitä kenellekään soisi. Jos ei uudet hommat tunnu sopivilta, hae ajan kanssa jotain muuta. Onneksi ei ole pakko heti rynnätä mihinkään!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.