Pienet julmat tarinat

Viimein tulee eteen se hetki kun joutuu otsa rypyssä miettimään että onkohan sitä moraalisesti vakaalla pohjalla jos laittaa sitä tai tätä blogiinsa. Minulle se tuli nyt. En suinkaan puhu pilapiirroksista vaan jotenkin tyystin raiteilta eksyneestä kotivideosta. Liittyy etäisesti lastenkasvatukseen. Saatan nyt palaa helvetissä kun en erikseen pohdi mikä kaikki menee väärin. Jääköön se kotitehtäväksi.

(Via Mikki, joka on tehnyt kotiläksynsä)

Pysähdyin eilen – pidemmäksikin aikaa – Anttilan kassajonoon. Takana seisoi muutama, luullakseni, espanjalainen tyttö, juttelemassa sillä etäisesti konekiväärin ääntä muistuttavalla kielellään. Ei minun pitänyt kuunnella, mutta jotenkin siinä jäi korva kiinni. Kulttuurien väliset aidat haihtuivat kuin tuuli siinä vaiheessa kun toinen tytöistä matki erehdyttävän aidon kuuloisesti eräänkin suomalaisen huumorisarjan eskimo-sketsiä. Tuli vähän samanlainen olo kuin niitä harvoja olympialaisten mitalienjakoja, joissa on suomalainen mukana, katsellessa – vähän ylpeä mutta häiriintynyt, kun ei nyt varsinaisesti ole itse tehnyt mitään. Sankareihin on helppo leimaantua, elää mukana ja ottaa kunnia itselle.

Ajattelin mennä työpäivän päätteeksi elokuviin ja tarjota näin markkinahuumaisen päivän johdosta jollekulle toverille itseään parempaa seuraa ja ilmaisen lipun. Kaikilla on sitten muka kiire tai joku peli-ilta varattuna. Missä on prioriteetit, kysyn vaan? Menen sitten yksin, pitäkää tunkkinne.

Nyt kun vielä osaisi päättää että sotaleffa joka ei oikeastaan ole sotaleffa, joku draama Los Angelesista vai jo kuolleen ja jalustalle nostetun artistin elämänkerrankaltainen pätkä. Elämä on täynnä valintoja.

This entry was posted in Ihmelapsen viimeiset hetket. Bookmark the permalink.

2 Responses to Pienet julmat tarinat

  1. Merten says:

    En ole aivan varma haluanko nähdä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.