Pieniä maailmanmullistuksia

Minä en uskalla mennä enää kotiin.

En voi kehitellä tähän mitään raflaavia perhepoliittisia syitä koska tiedän että elämäni valo (joka tässä tapauksessa ei ole lapsi – se ei osaa vielä lukea niin hyvin – eikä koira, joka ei osaa lukea ollenkaan; jos osaisi ja lukisi, kertoisin sille tässä ja nyt että roskiksen penkomisesta ei hyvä heilu) seuraa ajatuksenkulkuani myös kodin ulkopuolella. Mutta syy minulla on.

Asensin eilen Ultima V: Lazaruksen, peliklassikon fanipohjalla tehdyn uusioversion. Hämmästyttävää mielenlujuutta osoittaen lopetin ihan pikaisen kokeilun alle tunnin sen alkamisen jälkeen ja menin nukkumaan. Mielenlujuuteni on kuitenkin katoavaista sorttia. Lapsuus tulvahti mieleen hyökyaallon lailla; vaikka kuvat ovat koreampia ja musiikit moniäänisiä, se jokin on siellä mukana.

En usko että mikään yksittäinen peli voi muuttaa elämää, mutta jos pistesijoja annetaan, Ultima V pääsee hyvin lähelle ainakin erään aikakauden alkuna ja ikonina. Se oli penskalle ensimmäinen tietokonepeli joka koukutti varsin vahvasti, johon luodulla hahmon nimellä (nimimerkillä, nickillä, mitä nyt onkaan) olen siitä lähtien kirjoittanut joitakin satoja tuhansia sanoja. Pidän sitä myös ensiaskeleena polulla joka lopulta johti harrastukseen roolipelien parissa. Ja näitä polkuja tallaan kohta kahdettakymmenettä vuotta.

Saatiinhan siihen se musiikkiviittauskin mukaan, kun vähän tiristi.

Samalla valui henkiselle verkkokalvolle muistoja muistakin lapsuuden hiteistä. Ensimmäinen taisi olla Pong, sitten tuli Archon, jota hakattiin naapurirapun ikätoverin kanssa tämän uutuuttaan hehkuvalla Commodore-64:llä (ja odotettiin kasettiaseman pyörimistä). Oman koneen myötä tuli Ultima ja myöhemmin Maniac Mansion, Zak McCracken, Wizball, Last Ninja ja satoja muita. Kun lukee Wikipedian tai C64.comin pelilistoja, melkein joka toinen peli herättää mielikuvia. Suurin osa laittaa myös musiikin soimaan korvissa.

Lazaruksen Stones-versio luo oikeutta alkuperäisteokselle, mutta sen kuunteleminen ei juuri kasvata mielenlujuutta.

This entry was posted in Ihmelapsen viimeiset hetket. Bookmark the permalink.

3 Responses to Pieniä maailmanmullistuksia

  1. kew says:

    Wizbal on mun mielestäni kenties kaikkien aikojen paras C64-peli. Minullakin (tyttönä!) oli oma C64, sen jälkeen kun veljeni kiinnostus kapinetta kohtaan lakkasi ja hän alkoi kuroitella pieniä kätösiään oikeita kotitietokoneita kohden – jotka tuolloin eivät olleet halpoja, yleisiä, tai edes kannattavia sijoituksia. Minä olin romuuni aivan erinomaisen tyytyväinen ja hakkasin datan ulos monien pelien kaseteista.

    Ne oli aikoja ne.

  2. Merten says:

    Wizball oli siitä erikoinen, että se oli hyvä arcade-peli ja minä en yleensä liiemmälti välitä arcade-peleistä. Reaktiot kun on mitä on. Ja tavattoman hieno musiikki.

    Pitäisi taas ajatuksella kuunnella lävitse C64 Sid-kokoelma. Last Ninja on ehkä ylittämättömin.

  3. p:la says:

    Ah, Ihmepallo on kuningas! Veljen Wizball-kassulla sijaitsee nimittäin ainoa kuusnelois-peli jonka olen pelannut kusettamatta kokonaan läpi. Sen game over- kitaratilutus soi päässäni juuri nyt (kiitos vaan siitä).

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.