Kauas pilvet karkaavat, niin minäkin

Ennen lounasta annoin siunauksen vanhojen blogieni tuhoamiselle. Kun tulin takaisin, ne olivat menneet – vain tietokantadumppi on jäljellä. Niin katoaa mainen kunnia ja arkistot vuoden 2003 kesästä vuoden 2005 kesään. Ehkä niistä osaa roikkuu vielä jonkun välimuistipalvelimen kulmalla. Poistin linkit tämän blogin sivupalkista, runnoin nostalgisen olon takaisin vatsanpohjaan. Kattavista arkistoista – vuoden 1998 loppupuolelta lähtien – minulla on tallessa vain joitain hajanaisia sivuja. On sillä tavalla katoavaista tämä netin sisältö.

En minä, rehellisesti sanoen, kauhean paljon jää arkistoja kaipaamaan, muutamaa linkitettyä juttua ja paria yksittäistä tekstiä lukuun ottamatta. Tämä verkkoon kirjoittaminen on hetkessä elämistä ja siitä hetkestä kirjoittamista, ainakin minulla. Kun ne hetken on koettu, talletettu ja luettu, niin hetki on ohitse ja myöhemmin, kontekstistaan (se on, kait, aika) irroitettuna yksittäisiä tekstejä ei voi parhaalla tahdollakaan väittää kirjallisuuden merkkipaaluiksi. Jotkut julkaisevat kolumnejaan kokoelmakirjoina, mikä tuntuu vähän väsähtäneeltä ajatukselta, elleivät kolumnit sitten ole jonkun Markus Kajon tapaan ajattomia.

Toisaalta, olen kyllä kateellinen niille joilla on blogeissaan selkeät arkistot parinkin vuoden taakse. Antaahan se mahdollisuudet elää mennyttä hetken uudelleen, ja uusille lukijoille tai muuten vain kiinnostuneille jonkinlaiset työkalut vähän syvemmän kuvan muodostamiseen kirjoittajasta. Harvassa ovat kyllä ne arkistot joita ilman erillistä missiota jaksaa selata lävitse, ellei kyseessä ole ihan tiukka asiakirjoittaminen. Kokeilin, enkä jaksanut lukea edes omia arkistojani, vaikka minulla on tekstiin jokseenkin henkilökohtainen suhde.

Mennyttä mikä mennyttä. Eipähän ainakaan jää helposti löydettävää, raskauttavaa todistusaineistoa huonoista hetkistä. Ja on tässä se hyvä puoli, että voi uudelleen käyttää vanhat juttunsa, kirjoittaa ne uudestaan vähän päivitetyssä kuosissa. En usko kovinkaan monen huomaavan.

Asiaan löyhästi liittyen; minusta on tavattoman kiinnostavaa, että aina kun intoutuu lyhyen ajan sisällä kirjoittamaan blogiinsa juttua blogeista – häpeämätöntä meta-jaarittelua – kävijälaskuri raksuttaa kahta kauheammin ja tilaajamäärä kasvaa. Jos oikein haluaisi henkilöbrändiään kiillottaa, pitäisi ryhtyä vanhemmaksi valtiomieheksi joka kirjoittaa kirjoittamisesta, omasta ja muiden, ja kommentoi yhteisöllisyyttä. Vedän tästä sen johtopäätöksen että ihmiset ovat enemmän kiinnostuneita yhteisön kautta itsestään, kuin kirjoittajasta. Näin sanottuna se kuulostaa varsin terveeltä ajattelutavalta.

This entry was posted in Ihmelapsen viimeiset hetket. Bookmark the permalink.

5 Responses to Kauas pilvet karkaavat, niin minäkin

  1. JP says:

    Johtopäätöksesi on perustelu ja paikkansapitävä.

  2. Näin juurikin myös meillä kotona.

    Toisaalta ollaan lähtöisin samasta paikasta. Ja siellä ei armoa annettu taikka varmuuskopioita otettu.

    Hetkessähän tässä ollaan. Ja sitten se meni jo.

  3. Merten says:

    “Asun Helsingin Kalliossa missä elämä on nopeaa ja lyhyttä”, joo. Harvoin olen varmuuskopioita ottanut tai jaksanut siirtää tekstejä palvelimelta toiselle. Tässä on sitten tulos. Ollaan samikset.

  4. Niin sekin vielä. Mielessä oli mulla lähtöpaikka täällä bittimaailmassa. Mut toi oli parempi.

  5. Merten says:

    En mä ole ikinä asunut Kalliossa, kunhan vain kuvittelin luovani nokkelan kielikuvan eräästäkin palvelimesta, jossa elämä on nopeaa ja lyhyttä.

    Sori. ;)

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.